Koskela Pirkko
10 Metsän omenan otannasta Marjatan pojan maailmaan

• Palvovaa pyyntiä
• Kaamoksen kamaluus
• Ain´on päivä paistamatta
• Poika tuli, missä on se Väinö?
• Laulajan epilogi
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Palvovaa pyyntiä

Kai Pohjolan emäntä luuli pahan irti päästävänsä kun karhun manasi Väinölän elojen päälle, mutta on muistettava että karhu oli muinoin palvonnan kohde ja myyttinen sukulainen, Vienan Karjalassa vielä 1900-luvun alussakin "tätini poika", jonka lihaa ei edes saanut syödä. Väinämöinen lähtee siis karhunpyyntiin varustautuneena sekä Ilmarisen keihäällä että pitkällä rituaalisella perimätiedolla. Varustautuminen metsälle ja saaliin kotiin kanto kuvataan meille paljon perusteellisemmin kuin itse pyynti, jonka on varmaan tarkoituskin jäädä mahdollisimman vähille maininnoille. Itse asiassahan koko juttu kuvataan otson itsensä aiheuttamaksi tapaturmaksi, mikä tietysti kuvaa syvää kunnioitusta pyydettävää kohtaan. Karhunmetsästyksen lainsäädännön monimutkaisuus hakee vertaistaan vielä myöhempinä aikoinakin, vaikka pelko ja ahneus voittivatkin sittemmin vanhan hartauden ja välttämättömyyden saneleman asenteen. Kristinusko ehkä osaltaan lietsoi vanhan puolijumalan kunnian alasajoa kun karhustakin tuli paha ja petovihan kohde. Karhun syntymyytti kuvataan Kalevalassa samansuuntaisesti kuin muidenkin pohjoisten alkuperäiskansojen tarinoissa, paikallisin värein toki värittäen. Otavaisen olkapäiltä on mesikämmen lähtöisin, tuulen tuuittelema, aaltojen ajama kunnes Tapiolan tarkka vaimo Mielikki kasvattelee otsosen kaunihiksi, vaikka vielä kynnettömäksi ja hampaattomaksi. Rauhanvalat vannotaan ja sitten raateluvälineet kyhätään honkapuusta. Ilmeisesti karjan kimppuun käyminen tekee karhusta valapaton, ja siksi on mahdollista pyytää Tapiolan väkeä apuun sen metsästyksessä? Karhun kallo palautetaan puuhun. Tämän ikiaikaisen tavan juuria ovat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo selvitelleet hienossa Puiden kansa-kirjassaan: "Jotta voidaan taata, että karhu pääsee takaisin kotiinsa, taivaalliseen Ison Karhun tähdistöön, ripustetaan kallo honkaan ja luut haudataan puun juurelle. Karhunkallopuun on oltava tehtävän arvon mukainen, eikä kalloa saa missään tapauksessa tuhota. Karhun katse suunnataan auringonnousuun, jotta se osaisi lähteä oikeaan suuntaan kulkemaan." Edelleen pystyssä olevia karhunkallohonkia on kirjan tekijöiden tiedossa Nyky-Suomessa kaksi: toinen Saarijärvellä, toinen Heinolassa. Muuten karhunpeijaisten kuvaus muistuttaa aikaisempaa hääkuvausta. Ja aivan oikein, pyylypoian häistä tekstissä puhutaankin! Tottahan karhusta saatiin paljon ankeissa talvisissa olossa tarpeellista, komeat turkit ja paljon tuoretta lihaa nyt ainakin. Talviunilta kai ainakin tämä karhu kaadettiin, ensilumen satamisen jälkeen?

Kaamoksen kamaluus

Väinämöisen peijaissoitto houkuttelee kuun ja päivänkin kuuntelemaan ja Pohjan akka harvahammas pääsee vihdoin toteuttamaan kostonsa: taivaan valot lukitaan Pohjolan kivimäkeen ja kaiken kukkuraksi vielä tulen valokin varastetaan Väinölän tuvilta. Ankeaksi käy elämä kaamoksessa, alinomaisessa (talvisessa?) yössä. Itse Ukko ylijumala armahtaa ja iskee tulikipunan ilman immen vaapoteltavaksi. Tästäkö karjalainen kehtolaulu:Tuuitan tulisoroista/ kipenäistä kiikuttelen/vaalin pientä valkeaista/Luojan lasta liikuttelen…eipä ole ennen tullut mieleen että se näin konkreettinen olisi! Talvinen tähtitaivas tähdenlentoineen? Suuri meteoriitti? Väinämöinen ja Ilmarinen (jossain se veli välähti!) lähtevät kaukana nähtyä tulenvälähdystä tavoittamaan. Vastaan tulee kantaemo Ilmatar, joka kuvailee punakeräsen edesottamuksia kuin vanha kunnanlääkäri ennen pallosalaman sinkoilua kesämökillään. Tuli päätyy lopulta merkillisesti ketjussa kulkien Aluen järven halean hauen mahaan. Sankarimme ryhtyvät sitä oitis pyytämään tiedon saatuaan. Selväksi käy että niinisestä nuotasta ei ole mihinkään pellavaiseen verrattuna eikä naisista tai miehistäkään kalastuspuuhissa ilman veden haltiaväen suosiota. Pellavan viljely ja oikea käsittely tulee siinä sivussa neuvotuksi. Pikku mies merestä osoittautuu ylen väkeväksi ja hoitaa homman kotiin. Niin saadaan hauki ja sen vatsasta kuuja (mikä lie?) ja sitten siika, jonka suolen soukerosta taivosen tulisoronen poukahtaa ilmoille taas ja - miesten vielä miettiessä miten se pirttiin saataisiin - karkaa taas menoteilleen ja polttaa mennessään ympärilläolijoitten parrat, kädet ja posket. Ankarat metsäpalot aiheutettuaan tuli jää kytemään lahopuuhun, josta Väinämöinen sen nuhdellen pyydystää koivun käävän avulla tupaorjaksi taasen. Ilmarisen osaksi jää tulen vaivoista varoittaminen ja parannuksen sanojen neuvominen. Tähän kohtaan pitäisi palata uudestaan oikein kuumana heinäkuisena iltapäivänä! Ei tarvitsisi tungeksia terassille kun voisi vain lukea miten hyiset joutsenet joluvat/jäiset sorsat soutelevat/keskellä lumijokea/jäisen kosken korvaksella…

Ain´on päivä paistamatta

Pitkä, pitkä on talvi! Neidot pyytävät Ilmarista takomaan uuden kuun ja auringon, mutta eihän siitä mitään tule. Väinämöinen sen hyvinkin joutavaksi tietää ja kysyy siksi lepänlastuisilta arvoilta neuvoa tukalaan tilanteeseen. Arvan osoittamaa tietä hän sitten lähtee kuuta ja päivää hakemaan pimeästä Pohjolasta. Tämä on mystinen kohta, mutta jostain syystä mieleen tulee keväinen roskapuiden (lepänrankojen muiden mukana) sirkkelöinti kinosten vielä sulaessa seinustoilla. Sieltä niitä lepänlastuja lenteli kevään ennusmerkkeinä…mutta valoa oli kyllä siinä vaiheessa jo yllin kyllin! Vastaanotto Pohjolassa on mahdollisimman tyly. Vaka vanha Väinämöinen joutuu muuntautumaan kalaksi päästäkseen joen yli: haiskahtaa kovasti shamanistiselta siirtymäriitiltä minunkin tietämättömään nenääni. Sitten seuraa pakollista miekan mittelöä taas ja kun Väinön miekka on ohranjyvän verran pitempi hän voittaa kisan leikiten. Huh huh sitä listimistä, onneksi yksityiskohdilla ei mässäillä. Liekö siman sirettelyn syytä että yksi mahtimies peittoaa koko sota-asein varustautuneen miesjoukon? Esteettä saa Väinämöinen nyt hakea kuun ja päivän kivestä. Lukkoja on paljon, mutta tärkein niistä on piirtämä kivessä ja kun miekalla kirjoitetaan vastariimu niin paasi halkeaa. Aarteella on vartijoina oluelle persoja käärmeitä, joiden kaulat katkotaan, mutta vieläkään ovet eivät avaudu. Tarvitaan apua muilta: Lemminkäisen suuret puheet eivät riitä, mutta Ilmarinen voi takoa työkaluja. Loppujen lopuksi päivä pääsee kuitenkin kalliosta sanojen voimalla: Louhi, niin mahtava kuin onkin, säikähtää pahanpäiväisesti kun Ilmarinen valehtelee hänelle kaularengasta laativansa. Aika ovela veto tähän asti varsin yksivakaiselta mieheltä! Käypä Louhi vielä itse nöyrästi kyyhkysen muodossa ilmoittamassa että tilanne on normalisoitunut. Ilmarinen puolestaan hakee Väinämöisenkin pirtin pimennosta pihamaalle uuden aamun valoa ihastelemaan. Kyllä mahtoivat ikkunat olla pienet kun eivät omia aikojaan huomanneet.

Poika tuli, missä on se Väinö?

Tavattoman kaino ja hieno on Marjatta-neiti, joka ihan tyhjästä tupsahtaa kertomukseen. Yhtä tarkka syömisistään kuin jotkut nykyajan kettutytöt, kala kuitenkin kelpaa kasvisravinnon täydennykseksi. Ei suostu lypsämään, ei orin rekeen: vaikuttaa aika pitkälle viedyltä siveydeltä. Lampaat ovat viattomuuden vertauskuvia, niiden paimeneksi sentään lähtee. Hiukan kuitenkin tuntuu vastakkainen sukupuoli kiinnostavan, kun kyselee käeltä muiden tyttöjen tapaan tyttövuosiensa määrää. Punapuola koituu korean kuopuksen kohtaloksi ja seuraa synnitön sikiäminen. Näin kuvataan kristinuskon peruslegenda kalevalaisittain. Ei ole Joosefia tukena vaan ypöyksin joutuu Marjatta lapsensa synnyttämään. Vanhemmat häätävät luotaan asiain tilan paljastuttua, eivät usko tyttöään joka itse tietää viattomana suurmiehen synnyttävänsä. Pois hongikon hepohuoneeseen ajaa ruma Ruotuksen emäntäkin ja niinpä synnytyssaunan löylynä on vain hevosen lämmin hengitys. Piltti piika pikkarainen, ainoa auttaja, tuntuu häipyneen muille töilleen hänkin. Hetken vain on poika äitinsä ilona, sitten hän katoaa teille tietymättömille. Taas saa tuskainen äiti hakea poiuttansa: ei ole puussa eikä maassa. Tähti ja Kuu eivät tiedä kultaomenan olinpaikkaa, tietävät kuitenkin hänet luojakseen, vaikka valittelevatkin ankeaa oloaan ja pahoja päiviään. Päivyt sen sijaan on hyviin päiviinsä tyytyväinen ja tietää kertoa (taas tuo iänikuinen kolmas kerta toden sanoo; taitaa sentään olla jo viimeinen!) että poika löytyy suolta. Niin vain saa äiti pelastaa poikansa vielä tämänkin kerran. Ukko Virokangas kutsutaan ristijäksi ja kastajaksi. Pappismies vierailta mailta? Ensin pitää tutkia ja tuomita lapsen kelvollisuus ja itse Väinämöinen haetaan iän-ikuisena tietäjänä paikalle. Hän heittäytyy kuitenkin varsin pikkusieluiseksi ja perinnetietoisen suvaitsemattomaksi ja määrää äskensyntyneen tapettavaksi. Tällöin ihmelapsi itse puhuu puolestaan ja vetää esiin unholasta Väinön omat pahat työt: toisen lupaamisen oman pään päästimeksi (Ilmarinen ja Sammon taonta?) ja Ainon surman. Näin vaihtuu valta yks kaks Kalevalan laulumailla: lapsi kastetaan Karjalan kuninkaaksi ja kaiken vallan vartijaksi ja entinen suurmies suuttuu, häpeää ja lähtee partaansa profeetallisia ennustuksia mutisten laulamallaan viimeisellä veneellä yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin ja jää sinne tähdeksi taivaalle kuten niin monien kansojen sankarit häntä ennen. Mutta kantele jää kansalle ikuiseksi iloksi! Niin tuli kristinusko Suomeen ja muinaisusko väheni ja haipui ja jäi elämään vain katkelmina, jotka kyllä ovat syöpyne et syvälle kollektiivisen muistin uumeniin.

Laulajan epilogi

Totta on mitä toveri loppurunossa todistaa: olisihan ollut suuri vahinko, jos nämä runot olisivat jääneet muistiin merkitsemättä. Jos kaikkien luetun aikana mieleen muistuneiden juttujen tilalla olisikin vain valkoista sumua tai tyhjää ilmaa. Jos ei olisi kansalliseeposta, ei suomen kieltä, ei taiteen kultakautta, ei kaikkia tästä syntynsä saaneita sävellyksiä ja kirjoituksia. Jos soitto olisi vaipunut unholaan eikä työkaveri olisi voinutkaan laittaa pikku poikiaan kantelemuskariin. Tai jos Suomi olisi perinpohjin venäläistetty tai ruotsalaistettu tai viikingitetty tai pohjolaistettu tai lapitettu. Olisihan kaikki voinut käydä aivan toisin, vaan tähän on tultu. Ihan loppuriveillä vielä tulee tuttuakin tutumpi säe vastaan, niin että ihan naurattaa. Kun lapsena sadepäivinä pelattiin korttia kesänaapurin yläkerrassa, niin aina maan vaihtuessa piti sanoa että: URA UUSI URKENEVI! Nytpähän tiedän mistä sekin tuli.

Palautetta 

Lähetä palautetta!