Koskela Pirkko
08 Kuoleman monet kasvot ja Sammon houkutus

• Kasvatuspessimismiä Kullervon tapaan
• Kohtalo saavuttaa Kullervon
• Naisen ikävä, osa 2.
• Sijaistoimintoja
• Vesireittejä ja soittopelejä
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Kasvatuspessimismiä Kullervon tapaan

Kylläpäs kuulostaa tutulta: "Sai tuosta elelemähän/alla varjon vanhempien;/ei saanut älyämähän/miehen mieltä ottamahan/kun oli kaltoin kasvateltu/tuhmin lasna tuuiteltu/luona kalton kasvattajan/tuon on tuhman tuuittajan". Tällaistahan juuri on elämä peruskoulussa nykyisin: vanhempien huono omatunto estää näkemästä milloin lapsen olisi aika ottaa vastuuta omista tekemisistään ja näin sitten syytellään milloin ketäkin lehtien palstoilla. Laatuaika ei korvaa väliin jääneitä yhdessä kasvamisen vuosia! Ihan käy sääliksi Kullervoa, jonka potentiaalia omat vanhemmatkaan eivät tunnu tajuavan. Lapsen tapaan hän kysyy neuvoa ja tottelee saamiaan ohjeita onnettomin seurauksin. Kuitenkin hän on tarpeeksi kykenevä vokottelemaan neitoja veronmaksureissulla, tarpeeksi vahva käyttämään väkivaltaa kun ei muu auta ja vielä tarpeeksi ovela houkutellakseen hopeilla ja verkaliuskoilla vastahakoisen tytön suostuvammaksi. Kovin on materialistiset arvot kumpaisellakin: maailma opettanut! Niin tulee neitonen kisatuksi ja aamun julmassa valossa totuus on sisarelle kuolemaa pelottavampi. Veli taas rientää kiireen vilkkaa kotiin äidin autettavaksi. Hän kyllä katuu ja puhuu hädässään jopa kuolemasta, mutta jättää päättämisen vastuun äidille, joka kykenee tässäkin omalta kannaltaan kauheassa valintatilanteessa antamaan järkevän ja aikuisen neuvon: "aika armon tuopi/vuoet huolen huojentavi."

Kohtalo saavuttaa Kullervon

Eipä ole Kullervomme matalan profiilin poikia. Katumisen ja armon odottelun sijasta hän lähtee soitellen sotahan. Koston ajatus pyyhkii mielestä omat pahat teot ja saahan siinä äitikin muuta ajattelemista. Muusta perheestä Kullervo ei juuri piittaa, jos eivät hekään hänestä (ei ihme, tapahtuneen jälkeen - mieshän on sisarelle ja veljelle muutenkin liki tuntematon!) mutta äiti-poika suhde se vain toimii ainakin puheiden tasolla. Eipä jouda poika kuitenkaan kotiin äitiä hautaamaan ennen kuin kosto on saatu toteutetuksi. Äiti sen sijaan välittää neuvojaan vielä mullan altakin ja Musti-koira lohtunaan Kullervo kulkee kohti kuolemaansa, joka odottaa sillä samalla metsäsaareksella, jossa kohtalo yhytti sisarenkin. Miekalta kysytään mieltä ja mielellänsä se syö syyllistä lihaa ja juo viallista verta. Tämä kohta mahtoi tehdä Tolkieniin todella syvän vaikutuksen, kun hän lainasi sen lähes sellaisenaan Silmarillioniin Túrin Turambar Húrininpojan tarinaan. Ja vaikuttavahan se on väistämättömyydessään ja on varmasti iskostanut moneen nuoreen mieleen sukurutsan tabun ehdottomuuden aikoina, jolloin hormonit toimivat samalla tavalla kuin nytkin, mutta sosiaalisen kanssakäymisen muodot olivat usein olosuhteista johtuen paljon vähäisemmät.

Naisen ikävä, osa 2.

Voi seppo Ilmarisen murhetta ja isoa ikävää! Epäjumalankuvanhan häm selvästi takoo kaipuun kullasta ja haikeuden hopeasta. Kolmannella yrittämällä, omin avuin se kultaneito lopulta nousee ahjon tuhkasta…mutta ei siitä silti ole kyljen lämmittäjäksi! Eikä siltä saa puhettakaan: ei se ole hyvä sepolle. Väinämöinenkin tuon heti oivaltaa vikatikiksi ja kieltää kuin Mooseksen Jumala kansaansa mammonaa ja epäjumalankuvia palvomasta. Ajan kanssa Ilmarinenkin ymmärtää että hänen vaivansa voi parantaa vain uusi vaimo. Eipä liene ensimmäinen leskimies, jonka ajatukset noita latuja kulkevat; oma isoisoisäni etsi itselleen vieläpä samannimisen kuin ensimmäinen emäntä. Ennalta kyllä olisi voinut vaikka vannoa, että huonosti tuossa sepon hankkeessa käy: ei kai nyt voi odottaa muuta kuin tylyä vastaanottoa Louhen tapaiselta daamilta, joka ei alunalkaenkaan ollut järin ihastunut vävyehdokkaaseensa. Liika on nyt Ilmarinen Pohjolan linnassa jopa lattialapsen mielestä ja kysytty neito itse vain niskojaan nakkelee ja ilmoittaa tähtäävänsä paremmille paikoille. Takoja iän-ikuinen tekee kullervot suutuspäissään ja vie vaikka väkisin, mutta tyttö on paha suustaan ja seppo saa purra huultaan kerran jos toisenkin. Pahin niitti odottaa yöpaikassa kun neiti antautuu uhalla toisen naurateltavaksi Ilmarisen nukkuessa. Kun miekka ei suostu naista tappamaan seppo noituu naisensa lokiksi ikiajoiksi valittamaan kohtaloaan vesikivillä ja vaappumaan vastatuulissa. Seppo on loppujen lopuksi kuitenkin aika lempeä mies: voisihan sitä pahempaakin kuvitella kuin lintuna liitelemisen.

Sijaistoimintoja

Ei kestä kotiin palaavan kunnia kertoa mitä todella tapahtui, kun vastaan tuleva Väinämöinen kyselee miksi mies on kallella kypärin. Seppo ottaa puheeksi Sammon ja sen tuoman ikuisen onnen ja kuittaa mönkään menneet naisjutut sivulauseella. Väinöhän innostuu oitis ja sotaretken suunnittelu alkaa. Tuliterä miekka taotaan, varustaudutaan rautapaitaan ja lähdetään hevosta hakemaan, mutta rannalla itkevä käyttämättä jäänyt sotavene saa venemies Väinön muuttamaan strategiaa itselleen alunperinkin mieluisammaksi ja vesille lähdetään. Ei auta sepon muuta kuin kiivetä kyytiin, vaikka hänestä maisin matka olisi ollut turvallisempi. Soutajat saadaan laulamalla ja siinä sitä onkin väkeä kaikenkarvallista. Kunnon soututekniikka tuntuu kuitenkin olevan ainoastaan seppo Ilmarisella ja niin sitä lasketellaan vesiä lintujen äänin Väinämöisen pitäessä perää. Jo kaukaa huomaa Ahti Lemminkäinen lähestyvän purren omalta veneveistämöltään ja huutelee että mitäs läksitte, äijät? (ihan niin kuin peruskoululaiset nykyään, nehän lukevat Kalevalaa koulussa…) Selvähän se, että hän tahtoo mukaan tarinaan - kotona on tylsää -ja tuo vielä varalaidan veneeseen tullessaan. Tuollaiset irtolaidat ovat vieläkin käytössä ainakin kökarilaisissa perinnepaateissa, joilla purjehditaan keväällä kalaluodoille alleja ampumaan esi-isien kulttuuriperintöön vedoten. Niitä käytetään jos lastia on paljon, mutta Väinämöisen mielestä varppeita ei tarvita. Ahti lausuu kuitenkin kuolemattomat sanansa: ei vara venettä kaa´a! Rautavahvisteisessa sotapaatissa sitä luulisi kyllä painoa olevankin, varsinkin kun sitä porukkaa tuli mukaan niin paljon.

Vesireittejä ja soittopelejä

Edelleen lasketaan laulellen vesiä, mutta suurilta seliltä tullaankin nyt maavesille, suovesille ja koskisille jokireiteille: Laatokalta Raja-Karjalaan? Lemminkäinen muistaa oppimiaan matkantekoa edistäviä loitsuja ja tapaamme aivan uusia hahmoja: Kuohuneiti? Kivi-Kimmo, Kammon poika? Neiti kosken-korvallinen? Melatar? Lopulta pyydetään Ukko ylijumalaa pitämään miekalla perää: ihan kuin Väinämöisen ja ylijumalan hahmot taaskin sekoittuisivat! Matka joutuu joka tapauksessa ja päästään taas väljille vesille: Äänisellekö ehkä? Sitten tyssää matkanteko: vene juuttuu paikoillensa -ja kun tutkitaan kivellekö vaiko haolle jäätiin, saadaan havaita, että kari onkin julmetun suuri hauki! Ahtihan menee yli laidan sitä kalasteltaessa ja nostetaan nolosti tukasta kuiville, Ilmariselta hajoaa miekka muruiksi…"Laita laps asialle, tee ite perästä", sanoi mamma-Helena ennen. Itse vanha Väinämöinen nostaa hauen vedestä, mutta saa vain pääpuolen saaliikseen. Siitäkin riittää kalaisiksi lounahiksi koko venekunnalle leppoisasti luodon kupeella nautittavaksi. Ruokalevolla sitten pohdiskellaan mitä komeasta hauenkallosta voisi tehdä: eletäänhän vielä aikaa, jolloin kaikki piti käyttää tarkasti hyväksi. Kalafileitten kultakausi on vielä kaukana terhenisessä tulevaisuudessa. Kukaan muu kuin Väinö itse ei tietenkään osaa kalanluista kanteletta rakentaa soittamisesta puhumattakaan. Eivät osaa nuoret, eivät vanhat, eivät keskinkertaisetkaan. Lemminkäinen uhoaa omiansa, mutta turhaa kielenpieksäntäähän se. Oudosti liidätetään kanteletta kesken kaiken Pohjolaankin jopa emännän itsensä kokeiltavaksi, ja siellä ukko uunin päältä lähettää sen takaisin, lentorahtina arvatenkin. Vasta sitten soitto päätyy Väinämöisen polville. Aikamoista kursailua, mutta kaipa etiketti niin vaati.

Palautetta 

Lähetä palautetta!