07 Vaihtuvia näkökulmia
Tässä jaksossa elämä heittelee ihmisparkaa järkyttävästä tilanteesta toiseen eikä vastoinkäymisillä tunnu olevan mitään rajaa. Niinhän se joskus joidenkin kohdalla menee: kaikki kohtuuden rajat ylitetään eikä tasapuolisuudesta tietoakaan kun ansalankoja asetellaan ja pahaa maksetaan pahalla. Kumuloituva katkeruus johtaa tilanteisiin joista ei enää ole kunniallista ulospääsyä ja nurkkaan ajetut tekevät epätoivoisia ratkaisuja. Toisaalta sitten elämän kultasuut kulkevat kuin kupla laineilla…aikansa ainakin.
Lemminkäinen ja Saaren neidotKetähän ne Saaren neidot siellä niemen nenässä oikein odottelevat? Merenkävijäkansan pariin rantautuu seikkailijapoikamme Ahti eväspussi kainalossa; uutisia muilta mailta ei juuri heru, vaatimuksia kylläkin. Maata on toki aina sen verran että purren saa kuivalle kumota, mutta viljelysmaata ei liikene. Eiköhän lieto Lemminkäinen nimelleen uskollisena paremmin viihdykin toisenlaisilla kylvöksillä, siisteissä sisätöissä. Sana hänellä on hallussaan ja sen käyttäminen on hänen vahvinta osaamisaluettaan - kuinka hameväki, jonka miehet seilaavat ties missä voisikaan vastustaa nuorta miestä, joka laulaa hiekat helmilöiksi ja omenat tammen oksille kultasuisine käkineen…tuoppi täyteen ja öitsimään vain! Saaren vihoviimeinen vanhapiika on koitua perfektionistin kohtaloksi, mutta yöjalassa selviää että miehet ovat palanneet ja miekkoja hiotaan joka talossa. Ei auta kuin laittautua karkuun taas ja surevien neitosten ilmeisesti vaivihkaa avustaessa (värttinän muruja ja mitä lie tainnan taittumoita?) vene valmistuu alta aikayksikön. Don Juanin lähtö on pystypäinen, oman maan mansikoita muka ikävä…mutta avomerelle päästyä parkuu jo Lemminkäinenkin menetettyjä apajia.
Piilopirtillä vasta nytKolmessa kesässä on nuori tuomikko ehtinyt kasvaa kotituvan sijalle ja Lemminkäisen kyynelkanavat aukeavat jälleen. Kuvaus muistuttaa kovasti äitini ja hänen sisartensa kotiinpaluuta lähellä mutta silti kaukana olleen kotitalon porraskivelle 50 vuoden jälkeen. Siinä käärmeet unohtuivat ja saappaat piti heittää mäkeen kun pihakalliolla kirmailtiin ja matkanjohtajan kauhuksi kalasteltiin pikkukaloja rajajoesta (sukkahousuilla!) ihan niin kuin ennenvanhaan… Vanhojen poikakirjojen intiaanioppaiden jälkienseurantataidot hallitseva sankarimme löytää kuitenkin kantaemonsa hyvissä voimissa metsäpirtiltä: turhaan tuli itkettyä pois ihanat silmät! Kaunopuheisesti tiivistäen kerrotaan kuulumiset turhia kaunistelematta: piilin piikasia kuin susi sikoja tai havukat kylän kanoja. Kyllä taisi äiti poikansa tuntea.
Sota luonnonvoimia vastaanKostoretkelle pitää tietysti Lemminkäisen luonteella varustautua heti kohta. Vanha sotakaveri Tiera on helppo suostutella mukaan - sorea sotainen tauti voittaa leikiten nuoren vaimon houkutukset. Keskinkertahiseksi mainittu keihäs vaikuttaa varsin pätevältä tappovehkeeltä ja kaipa kahden miehen kaukopartiota voi sotajoukoksi nimittää, mutta Pohjolan emäntä ei pelaa reilua peliä vaan lähettää luonnonvoimat kaksikon kimppuun. Pakkanen lukitsee paatin kiintojäihin kuin pohjoiset löytöretkeilijät ikään paljon myöhempinä aikoina (vai oliko se juuri Lönnrotin aikaan itse asiassa?) mutta ei se Ahdin suuta tuki. Voimallisetkaan manaukset eivät sulata jäitä vaan veitikkaiset joutuvat jalkamiehiksi, jopa suorastaan turvautumaan heinäkenkien konsteihin varpaansa säilyttääkseen. Tieralla alkaa usko pettää ja hän jo uikuttaa että kohta varikset saavat varia (kuumaa siis) verta nokan kostukkeeksi, mutta Lemminkäinen pitää suorastaan ihailtavasti lipun korkealla, turvaa vakaiseen luojaan noitavoimien voittajana ja kääntää kuin kääntääkin tappion voitoksi kotiin. Laulajakin vaihtaa näkökulmaa ja maisemaa kun tämä monipolvinen juttu saadaan suvantokohtaan. Mutta kierrokset vain kovenevat: ei varikolla kauan viivytä!
Kullervo Kalervon poikaNyt soitellaan alkutahteja Kalevalan synkimpiin kuuluvaan tarinaan. Tässä orpopojan valssissa päätä alkaa vähitellen pyörryttää kun kohtalo riepottaa ihmispoloja kiihtyvällä tahdilla kohti vääjäämätöntä umpikujaa. Jotensakin symboliikalla lastatulta tämä koko tarina tuntuu, täynnänsä myyttisiä juoniaiheita kun on: veljesviha, suvustaan erossa kasvatettu lapsi, väkivahvan hallitsematon voimankäyttö, koston kierre, sukurutsa, itsemurha, itsepetoksen paljastuminen. Kaikki tämä ei mitenkään vähennä juonen uskottavuutta ja koskettavuutta. Näin juuri isien pahat teot siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen! Kullervo on todellinen draaman sankari, ristiriitojen repimä ja vaikuttava hahmo. Hänellä on voimia, joita hän ei itse hallitse ja seuraukset ovat aina yhtä tuhoisia. Toisaalta hän on myös kiistatta lahjakas, minusta tuo hänen kirjoitustaitonsa hirsipuussa kiikkuessa vaikuttaa jotenkin kovin merkitsevältä. Onko puuhun kirjoittamista pienellä puikolla mainittu vielä missään tähän mennessä? Kuka sen pojalle opetti kun enimmäkseen keskitytään siihen miten hänet saisi hengiltä? Isän surman kostamiseksi hän kai kaikki pahat tekonsa Untamalassa tekee ja päätyykin sitten Kalevalaan Seppo Ilmariselle pajapojaksi.
Emännän paha erehdysMinä kun en millään jaksa uskoa Pohjolan ihanaisen neidon muuttuneen tuollaiseksi ilkeäksi sepän akaksi! Eikö muinaisviljojen käsittelyssä luulisi olleen hyvinkin tavallista että jauhojen sekaan joutui epäpuhtauksia? Voihan sitä nykyäänkin joskus hammas tai veitsi kovaan karahtaa teollisestikin valmistetuissa elintarvikkeissa. Juuri oli uutiskevennys äidistä, jonka vihkisormukset löytyivät leivistä eri puolilta Suomenmaata kun lapsi oli ne salaa tuikannut talteen taikinaan. Ihan kunnon emännältähän hän muutoin vaikuttaa lehmiä metsälaitumelle laskiessaan, kaikki luvut luetaan ja loitsut lausutaan. Monta vaaraahan siellä metsässä vaani: hetteikköjä ja karhuja nyt ainakin. Tässä turvataan taas vanhempiin voimiin ja kaikki pakanuuden aikaiset jumalattaret kutsutaan apuun karjan kaitsentaan. Kaunista tekstiä sivutolkulla! Mistä lie sellainenkin tieto matkaan tarttunut, että entisinä aikoina jotkut emännät päästivät karjan matkaan kahareisin oviaukon päällä tasapainotellen: ikivanhan hedelmällisyysriitin pohjoinen muunnelma! Monipuolisen luonnonravinnon piti sitten taata vuolaat maitovirrat karjasavuilla lypsettäessä.
Kullervon kirousPaimenen kai ikään kuin kuului valittaa osaansa vaikka päivä kuinka olisi ahonlaitaa lämmittänyt. Laulaja laulaa nyt tässä lähes Kullervon suulla: näkökulma on puhtaasti hänen. Muilla on asiat paremmin, häntä vain elämä potkii päähän. Veitsi on ainoa muisto menetetyistä mahdollisen onnen päivistä ja kun sekin katkeaa kakkaran sisässä olevaan kiveen on mitta täynnä. Tähän asti vajaakäytössä olleet voimat otetaan avuksi, karja tuhotaan ja metsän pedot usutetaan lehmänsarvesta uhmakkaasti tehdyllä torvella soitellen sotaan inhaa emäntää vastaan. Se on meno nuoren naisen, joka muuttuu mullan muotoiseksi aneluistaan huolimatta. Sekö on Kullervon kirous: kyky myötäelämiseen puuttuu kun on itse aina joutunut hyljeksittynä kasvamaan! Kyllä nyt on murheen päivä edessä sympaattisella Seppo Ilmarisella.
Kummallista kullervointiaTunnevammaisen touhuja ihan selvästi: soitellen lähtee murhamies seposta eikä piittaa siitä että kaiku kantautuu pajalle asti. Korvessakin vain oma kurja osa surettaa, olo on kuin vesilinnun pojalla emon kaikottua. Mutta sisua löytyy ja koston ajatus herää taas. Tielle sattuu kuitenkin parhaat päivänsä jo nähnyt sinipiika, joka yllättäen kertoo perheen olevankin koossa Lapin laajalla rajalla. Siispä suunta luoteeseen taas kerran ja kolmen päivän mentyä on edessä vaaran lieve ja joki koskineen ja kohta myös kuolleksi luultujen jälleennäkeminen. Meille ei kerrota miten vanhemmat ovat toisensa löytäneet ja lisää lapsia saaneeet. Yksi vain on joukosta poissa: toinen sisko on kadonnut marjamatkalla. Nyt paha kyllä muistankin miten tämä tarina jatkuu ja oikeassa lie äitivanha kun sanoo kankaitten kajahdelleen etsijälle vastaukseksi ettei tyttö enää palaa emon entisen tiloille. Voi äiti parkaa.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020312 (20020312)
o 
o AJK kotisivu
o Kalevala