Koskela Pirkko
05 Naimakansan virsiä

• Vihamiehestä vävyksi
• Parempi itkeä ennemmin kuin myöhemmin
• Mies pääsee vähemmällä
• Lähdön haikeus ja sulhasen kärsimättömyys
• Palautetta
• Pirjo Hellä: Kasvatusta Kalevalan hengessä
• Lähetä palautetta!

Vihamiehestä vävyksi

Pohjolan emäntä näyttäytyy koko tässä hääjaksossa ihan toisenlaisena kuin siinä vallitsevassa mielikuvassa, joka perustunee Gallen-Kallelan Sammon ryöstö-tauluun. Hänhän on mitä mielevin emäntä, joka on ottanut lusikan kauniiseen käteensä ja toivottaa vielä taannoin ylenkatsomansa vävykokelaan ylimpänä ystävänä ja arvostettuna vieraana vastaan kaksisataisen väkensä kera. Ei pimeä Pohjola totisesti nyt mikään takapajula ole, vaan kelpo matriarkaatti vakiintuneine juhlakuvioineen. Vävyä kehutaan joka käänteessä ja pidetään kuin kukkaa kämmenellä, omaa hyvinvointia vähätellään asiaankuuluvasti. Tuntuu kuin tuvan katselmuksessa tyyli vaihtuisi kesken kaiken: alussa ollaan vaatimattomia, mutta rahista eteenpäin on vaikka kuinka mahtavaa. Ehkä se onkin ihan tarkoituksellista! Mietityttää vain, onko sulhasen pituus todellista vai kielikuva: puhutaanko geneettisistä eroista vai hyvitelläänkö muuten vain? Tämäkin kohta on tuttua tutumpi, mutta eikö kansakoulussa laulettu vieraasta yleensä eikä vävystä nimenomaan? Tervastuli on liian rahvaanomainen kun esitetään hääkomeutta: tuohukset tunnetaan Pohjolassa! Lienevätkö mehiläisvahasta, kuten nykyiset ortodoksien kirkkokynttilät… Ruokalistasta näkyy että karjaa kasvatetaan ja kalastetaan, mutta olutta lukuunottamatta viljatuotteista ja juureksista ei puhuta mitään. No, olutta ylistetään senkin edestä ja kun resepti on saatu niin tottahan ehtoisan emännän juoma laulattaa Väinämöistä, jahka aikamiehet ovat aikansa kursailleet. Lapsi laulaisi kyllä, ei vaan saa suunvuoroa. Tulee mieleen isomamma -Helenan lausumat siitä miten lapsi saa kyllä näkyä muttei kuulua… Väinämöisen virret saavat tunnelman kattoon ja lopussa hänkin toivottelee Pohjolan koko väelle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista; ei tunnu ukko ensinkään kantavan kaunaa siitä että veli Ilmarinen sai hänenkin havittelemansa ihanaisen neidon! That´s life, sanoi Irina Slutskaja kun taitoluistelun olympiakulta meni nenän edestä amerikkalaiselle koulutytölle, mutta kyllä sieltä muutama kitkeräkin kommentti pääsi luikahtamaan.

Parempi itkeä ennemmin kuin myöhemmin

Morsiamelle valotetaan avioelämän moniaita vaivoja ja vastuksia varsin perusteellisesti. Kun ajattelee entisten ja nykyisten avioliittojen kestoa niin metodi tuntuu varsin toimivalta. Kyllähän nykykaavassakin puhutaan myötä- ja vastamäestä, mutta enimmäkseen morsiot tuntuvat liihottavan prinsessakamppeissaan vailla huolen häivää ja hääväki toivottelee pelkkää hyvää. Entisaikaan muutos oli todellakin konkreettisesti entisen elämän hylkäämistä ja toisen talon valmiisiin kuvioihin sopeutumista. Siinä mielessä on hienoa, että monessa kohtaa on jo aiemminkin muistutettu miten tärkeää on, ettei mene vastoin mieltä miehelähän: jos mies olisi ollut hyvä niin se vanha kulkuakkakin olisi vielä jaksanut tulikulkku-anopin kumppalina. Vaan kun ei ollut! Kannattaa siis miettiä tarkkaan ja valita harkiten. Tämän varmaan on ottanut Pohjolan emäntäkin huomioon kun taipui vahvatahtoisen tyttärensä valintaan. Vaikka tekstissä puhutaankin myödystä neidistä ja kaupatusta kanasesta niin tässä tapauksessahan ainakin tyttö sai itse päättää kenelle menee. Varmaan ei kuitenkaan joka häitä juhlittu yhtä auvoisissa tunnelmissa! Morsiamen itketysvirsi kertoo sekin kaunein sanakääntein Pohjolan kaikkinaisesta vauraudesta ja hyvinvoinnista. Tytön tunteet värjyvät jo ja hän saa kiinni lähdön todellisesta merkityksestä: mieli on kuin laaka lammin ranta, ja akat senkun lisäävät lietsomistaan maalaillen surkeita kuvia omaisten menehtymisestä kuka mihinkin työnsä ääreen. Tässäkin mieleen muistuu satujen kuvastoa - tuohan on kuin toisesta maailmasta palaavan kokemus kun aika onkin kotitodellisuudessa juossut ihan eri tahtia kuin toisaalla!

Talon kunniasta ym. käytännön asiaa

Kun tyttö on saatu kunnolla kyynelehtimään seuraa hetken lohtu lapsen suusta lattialta. Hyvinhän asiat itse asiassa ovat, häitähän nyt juhlitaan ja mies on mitä parahin! Sitten päästään puhumaan asiaa ja Osmotar (sulhasen sukulaiset?) opastavat monisanaisesti miten nuoren miniän tulee käyttäytyä ja töillensä ruveta. Äidin neuvot pitää nyt unohtaa, samoin kaikkinainen tyttömäinen haihattelu. Nöyrästi pitää kumartaa esivaltaa - miniä näyttää olevan arvoasteikossa kaikkein alimpana - pahakin pitää maksaa hyvällä, tarkka ja tania (tuttu sana lapsuudesta!) pitää olla ja aamunvirkku ja nopsajalka ja kaikin tavoin työtä pelkäämätön ja palvelevainen. Kyllä minuakin näihin arvoihin jo tyttönä isoni koissa suvun vanhempien naisten toimesta kasvatettiin! Makoilusta ei tietoakaan edes silloin, talon kunnia vaati mm. että keittiön tuolit piti pyyhkiä joka armas lauantai, navetan takana kasvavat kauniit koiranputket piti niittää rumalle sängelle, pyykit piti hakea narulta heti kun ne olivat kosketuskuivat jne. Toki tavat olivat jo jonkin verran muuttuneet minun lapsuudessani, valittaa sai jo silloin aika vapaasti, kunhan teki. Mutta kyllä vain oli lehmän kylki saanut olla itkumuurina niin äidille kuin mummillekin heidän miniänäolonsa alkuaikoina, näin he itse myöhemmin kertoivat. Tuo vieraanvaraisuuskohta on myös muistiin syöpynyt Airi-opettajan kirjoittamana mummin ruskeakantisen vieraskirjan alkulehdeltä. Ja vaikka kauppa oli ihan vieressä jo silloin niin totta Mooses talossa piti olla vierahan varoa ja niitä vieraita myös kävi jatkuvalla syötöllä. Talon kunnia-asia oli edelleen vieraan kestitseminen, ei tullut kuuloonkaan että olisi jätetty kahvit keittämättä tai lisälautanen laittamatta pöytään, kuten Pirjokin taatusti hyvin muistaa. Täytyy myöntää että lienen suvustani huonontunut tässä suhteessa, vaikka leivoin toki suklaakakun kun kurssikaveri kävi kylässä. Yllätysvieraat ovat silti joskus saaneet tyytyä sanoilla syöttämiseen, vaikka eipä noita tosiaan täällä kaupungissa liiemmin näy, kuten Pirjo jo totesikin aiemmin käkiämiskeskustelun yhteydessä. Kuvaus kelvottoman ja väkivaltaisen miehensä jättäneen naisen kohtalosta järkyttää mieltä. Oliko avioero tosiaan niin suuri julkinen häpeä, että oma veli ja muut sukulaiset (vieraista puhumattakaan) heittäytyivät noin tylyiksi? Tässä suhteessa kai kuitenkin ajat ovat käyneet paremmiksi erojen yleistyessä.

Mies pääsee vähemmällä

Sulhasen neuvominen jää selvästi niukemmaksi kuin morsiamen - hyvästi tasa-arvo! Hänen pitää vain olla kiitollinen saamastaan riskistä työntekijästä, varustaa vaimo kunnollisilla työvälineillä ja huolehtia siitä että tämä pääsee ehjänä työmaalle. Aika lohdutonta! Toki sentään huolehditaan siitä että työolosuhteet ovat virkaehtosopimuksen mukaiset: ei liian raskasta työtä, ikävän yllättäessä mahdollisuus kotona käyntiin (lievää lahjontaakin on havaittavissa morsiamen suvun taholta!), sanktioiden määrittely. Ylen tärkeänä pidetään sitä ettei kylille vuoda tietoa mahdollisista pieksäjäisistä tai muista erimielisyyksistä. Kyse on arvatenkin taas siitä mystisestä talon kunniasta. Tätä käytäntöä on ainakin meillä noudatettu sukupolvesta toiseen: yhtään kunnon riitaa en muista kuulleeni, satunnaisia tiuskahduksia vain. Se takaa kyllä lapsille perusturvallisuuden. Samoin on lapsille aina hyvittelijöitä jos on komentelijoitakin: miniän osa tuntuu kurjemmalta! Erityisen masentava on tuo neuvo siitä miten pitää välttää lyömästä paikkoihin, missä mustelmat näkyvät -siitäpä on moni mies vaarin ottanut Suomenniemellä ainakin lehtitietojen mukaan… Poissaolollaan loistavat kaikki neuvot kumppanuuden ja rakkauden rakentamisesta ja viljelemisestä. Onneksi sieltä kuitenkin löytyvät nuo rivit valitun puolustamisesta anopin ym. vihoja vastaan, ja kyllähän vaimo sentään saa monta vuotta aikaa oppiakseen talon tavoille. Mieronkierto ukko kuitenkin taas lopuksi varottaa liiasta pitkämielisyydestä ja lempeydestä!

Lähdön haikeus ja sulhasen kärsimättömyys

Ylen vaikeaa on Pohjolan kuululle neidolle kotoansa lähteminen. Siinä kiitellään ja hyvästellään niin kaunopuheisesti ja perinpohjaisesti että sulhanen lopulta kyllästyy koppaa neidon rekeensä ja heittää lievänä herjana hyvästinsä marjan varsille ja koivun kuorille yksin tein. Sinne jää hääväki erolauluja luikuttamaan kun seppo Ilmarinen nuoren neitonsa keralla rekilaulun tahtiin ajelee kotia kohti ihan iloisissa tunnelmissa käsi neien kainalossa. Uusi elämä odottaa nyt kumpaistakin, joku on pitänyt pirtinkin lämpimänä.

Palautetta 

Pirjo Hellä: Kasvatusta Kalevalan hengessä

Lähetä palautetta!