04 Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta
Kalevalaa lukiessa on kuin liikkuisi kulttuurin kerrostumissa tasolta toiselle ja kohta kolmannellekin. Vähitellen minusta alkaa tuntua, että luen kansalliseeposta kuin piru Raamattua: näen mitä haluan nähdä, kuulen ennen kuultujani! Viime vuosina arkeologia ja kansatiede ovat minua ihan selittämättömästi kiinnostaneet, olen miettinyt kulttuurihistoriaa omalla kohdallani uusiksi kun ei muka ole muuta tekemistä ollut. Varsinkin nyt työn alla olevassa Vipus -jaksossa kuulen kivikautisen pyyntikulttuurin kaikuja, löydän vähän myöhemmin tulleiden heimojen uskon magiaan ja pronssiin ja lopulta sitten tajuan Väinämöisen (onnea nimipäivän johdosta, muuten!) ja Kalevan kansan myötä koittaneen uuden ajan ohrapeltoineen ja rautaisine varusteineen…mutta teräs ja teknologia ovat jo tulossa! Hädän hetkellä, kun omat keinot eivät tunnu riittävän, hakee viisas neuvoa aiemmin eläneiltä ja näin siirtää henkistä perintöä uusille sukupolville. Enhän itsekään järjen varassa toimi kun sadattelen kupin särkyessä eikä äiti varmasti nuorena miniänä uskonut ainakaan haittaavankaan jos noudatti vanhaa tapaa ja painoi kämmensyrjällä ristin leipätaikinan päälle.
Takaisin kivikauteenVäinämöinen ei siis saanut puuttuvaa tietoa veneenrakennukseensa Tuonelasta, vaikka selvisikin ehjin nahoin sieltä pois. Ilmeisesti tuolloin satunnainen paimenkin tiesi, että muinoin oli väkevämpiä tietäjiä! Kalevalaisen kansan luja luottamus rautaan varustaa miehen vaaralliselle matkalleen ammoin ikiuneen vaipuneen Antero Vipusen luo. Raudalla raivataan reitti, raudalla herätellään, raudalla vaivataan mahtimiehen sisuskaluja että saataisiin sanoja. Vipusen vatsaan pääsyssä on aineksia sekä Joonasta valaskalan vatsassa että jotenkin myös entisajan uhrikivistä ja seidoista. Vipusen pitkä ja voimallinen manaus hakee kaikki mahdolliset tuskan ja vaivan syyt maalta, mereltä ja ilmasta, kaikki tunnetut heimot nimetään mahdollisina alkukoteina kiusaajalle ja kaikki jo manalle menneet voimat mannun eukkoja pellon peri-isäntiä myöten kutsutaan apuun häntä pois häätämään. Tästäkö lie Tolkien hakenut aineksia Harmaan joukon retkelle Aragornin avuksi Sormusten herran tarussa? Varmuuden vuoksi apujoukoiksi värvätään myös luonnonvoimat ja itse Kave, vanhin vaimoloista (mutta eikös hänen pitänyt olla Väinämöisen äitikin? Lievää epäloogisuutta, ehkä…) ynnä Ukko itse taivahan navalta. Ei vaan onnistu kumman kulkijan pois manaaminen omiensa pariin tihutöitä tekemään. Siksi kai, kun mies on nuorempia tulokkaita, vaikka onkin heistä vanhin! Raudasta ei puhuta yhtikäs mitään ja maatkin ovat vielä kyntämättömiä. Väinämöinen siis jatkaa kaikessa rauhassa korventeluaan ja saakin lopulta sanansa. Jos oli Vipusen manaus voimallinen niin mahtivirsi seisauttaa jo kuun ja päivänkin, aallot seisottuu selällä ja kaukana itäisellä maalla jopa joki Juortanin pysähtyy! Mikäs siinä sitten: vene valmistuu niin kuin oli tullut luvatuksi.
Naisen ikäväPohjolan neidollehan se vene oli luvattu laulamalla tehdä: siis kosimaan! Kyllä kai Väinön omaatuntoa vähän kolkuttelee lähteä toiselle lupaamaansa riiaamaan, mutta kun se neiti oli niin ihana. Käsivoimin pitää vene ilmeisesti telapuilta veteen lykätä, mutta sitten mennään taas laulellen vesiä. Paha kyllä sattuu utelias ja tietäväinen Annikki sinne niemennokkaan aamupyykille! Kyllä tyttö tietää mitä varusteita tarvitaan hauenpyyntiin, hanhenmetsästykseen tai sodankäyntiin, ei suostu veneeseen vaikka sitäkin pitää vähän kysäistä: ei auta kuin kertoa totuus. Se siitä vaivihkaa lähtemisestä! Tyttö juoksee helmat korvissa veljellensä kielimään ja paha mielihän Ilmariselle tulee tietysti. Pyydetyt lahjukset taotaan saunan lämmetessä (kun se saippuakin pitää alusta asti keittää!) ja sitten sukeutuu pimeän pajannurkan nokisesta sepästä valkeanverevä sulhasmies. Kyllä ovat vaatteetkin hienot: noissa menisi jo Arajärvikin linnan juhliin! Monenlaiset käsityötaidot ovat selvästikin kalevalaisten hallussa, sormikkaita ainoastaan osataan Lapissa tehdä paremmin, mutta kauppaakin on käyty. On aika huvittavaakin, että Pohjolan emäntä myöhemmin uskoo Väinämöisen saapuvan paatti täynnä tavaraa kun itse asiassa juuri Seppo Ilmarinen satsaa ulkoiseen vaikuttavuuteensa näinkin paljon. Hyvin joutuu matka maitse sekä meritse, taitaa olla ensilumen aika? Matkalla kilpakosijat kohtaavat ja fiksuina miehinä sopivat sopuratkaisusta: antaa neidon ratkaista kumman ottaa. Pohjolassa ounastellaan vieraiden tuloa (etiäisiä?) ja itse isäntä käy asian varmistamassa kun muilla on muita kiireitä. Kaikessa kiireessä ehditään vähän ennustamaankin pihlajanoksia polttamalla. Tulkinnassa auttaa mystinen Suovakko. Vanhempaa heimoa? Orjaksi otettu kalevalainen? Sitten alkaa armoton lobbaus Pohjolan emännän taholta: Kannattaa valita rikas Väinämöinen. Tyttö tosin on päättänyt jo aikoja sitten: hän ei vanhalle mene vaan valitsee Ilmarisen. Tämän hän myös oitis Väinölle tämän rantauduttua ilmoittaa.
Anopin metkuja: jos kuitenkin…Ilmariselle kannetaan hei alkajaisiksi simatuoppi käteen suosion merkiksi, toinen kosija saa olla kuivin suin. Pohjolan emäntä yrittää vielä kaikin keinoin päästä eroon vävykokelaastaan ja lähettää hänet mahdollisimman pahoihin paikkoihin, mutta raudan, teräksen ja jalometallien sekä ennen kaikkea morsiamen (äitinsä tyttären!) ovelien neuvojen avulla Seppo selviää niistä kyllä. Vaikuttaa silti silti siltä että metallit tunnetaan Tuonelassakin…ja hiidetkin jo kyntävät vaskisilla auroilla! Vihamielisiä, pelottavia heimoja, jotka käyttävät taikavoimia apunaan? Mitähän mahtoivat tuumia kalevalaisista? Pohjolan isäntä katoaa taas kokonaan kuvioista kun tytärtä ruvetaan toden teolla luovuttamaan. Vähän emäntä vielä pohtii, josko sen voisi jonnekin piilottaa, mutta lapsikin ymmärtää että ei se nyt enää auta. Kauniisti kuvataan neitosen ihanuutta ja pystyvyyttä niin jauhinkivellä kun mataramäellä värjäyspuuhissa. Valmistelut pyörähtävät käyntiin ja alla päin pahoilla mielin saa suuri tietäjämme kalppia kotipuoleen ilman naista ja isossa ikävässä. Olisi pitänyt nuorempana, mutta kun oli niin paljon kaikkea muuta. Saapihan siitä sentään opetusvirren sommitella…
Kelttiläistä uhoa ja karjankasvatustaBardit ehtivät ilmeisesti sommitella näin mahtipontisen häälaulun kun piti entisten vihollisten kanssa juhlimaan ruveta! Pohjolan pitoja valmistellaan suurella joukolla ja pitkään, komeaa pitää olla kuin häissä rapakon takana. Olisiko niin että Pohjolan väki saa elantonsa ennemminkin karjanhoidosta kuin viljelystä, kun ei mahtava emäntä osaa edes olutta panna vaan tarvitsee neuvoja uuninpankon ukolta, joka arvatenkin tietää jutut koska on Kalevalan heimoa. Härkä on kyllä tosi komea, mutta sen suistamiseen tarvitaan taas muinaista väkeä: pieni musta mies merestä. Ei virolaisestakaan siihen ollut, ei venäläisistä eikä paikallisista pojista. Mahtoi harmittaa…mutta pidot siitä saadaan komeat, ja se on ilmeisesti kaikkein tärkeintä! Olutreseptissä on hauskoja kohtia: tuolla lailla kai moni asia on jouduttu kokeilemalla kehittelemään. Mesiheiniä ei silti löydy ihan mistä vain…vai mitähän niillä tarkoitetaan? Hiivalla kai olut nykyään käytetään ja venäläiset laittavat Subrovkaansa niitä kumariiniheiniä vasta kun aine on jo tislattukin! Joka tapauksessa nykyiset panimomestarit tietävät kyllä miten nuori juoma pitää säilyttää…Itse yritimme takavuosina tuoda baselilaisen Ueli-pienpanimon tuoretta olutta tuliaisiksi Suomeen vähän ennenvanhaista limsapullonkorkkia muistuttavalla kapistuksella suljetussa karahvissa ja hullustihan siinä kävi: ulos korvosta kohosi, matkalaukkuun lainehtivi! Lopun säkeissä on taas ladattuna pahaenteisyyttä kuin prinsessa Ruususessa konsanaan: "vaan kutsumatta yhden he haltian jättivät on sillä mustat siivet ja silmät kamalat"… Vavisten jäämme odottamaan jatkoa.
|
||||
PalautettaPirjopäivi: "ulos korvosta kohosi, matkalaukkuun lainehtivi"
Pirjo Hellä: Rytmistä ja raudasta
|
||||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020217 (20020217)
o 
o AJK kotisivu
o Kalevala