03 Sukellus Kalevalan vesiin
Sotkana sukellan kalevalaisiin laineisiin kesken kaiken. Poljento on tuttu alle kouluikäisestä, vaikkakin pitkään unohduksissa ollut. Sieltä ne kuitenkin jostakin sopukoista nousevat aloitusrunon säeparit, maitopartana pahaisna piimäsuuna pikkaraisna opitut…siis kommentoimaan Lemminkäisen seikkailuja! En malta olla hiukan puuttumatta alkunäytökseenkin: Saaren sijainnista oli keskustelua vähäsen. Minua miellyttää kovin tuo kommentti Suursaaresta tai miksei Lavansaarestakin. Siellähän ne Suursaaren kumpareet kirkkaana päivänä terhenessä häämöttävät kun Virolahden saarilta tarkasti oikeaan suuntaan kiikaroi…siellä oli kyliä Kyllikin käydä useampikin, ja Viron ja Inkeren sulhoilla suhteellisen lyhyt ja helppo merimatka tulla kosimaan!
Se tavallinen tarinaAhti (poikien kanssa?) kalaan yökaudeksi - Kyllikki kylälle - Lemminkäinen sotaan ja uutta naista kosimaan! Samanlainen lie ollut tapahtumain kulku monen monissa parisuhteissa. Joku mainitsi aikaisemmin jotakin saippuaoopperoista, mutta kyllä Ahdin ja Kyllikin tarinasta minusta ihan oikean, varsin moderninkin oopperan saisi! Melkein kuulen korvissani vaskien raikunaa kun Ahti haalii sotakamppeitaan kokoon. Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta moinen pelkän yksinäisen illan ratoksi tehdyn kylillä käynnin vastavedoksi, mutta tietysti lupaukset on pidettävä. Väärinkäsityksillä on tunnetusti aina taipumus kasaantua. Jossain taustalla kai sitäpaitsi kaikuu vielä se Saaren naisten taannoinen nauru korjan kaatuessa - ei kai nuoren miehen kunnia enää toista naurunalaiseksi joutumista kestä…kun se jo tuli korjatuksikin! Äiti yrittää varoitella ja puhelee ihan järkeviä kaksinnaimisen kamaluudesta ja kielivaikeuksista siellä kaukana vieraalla maalla, mutta siitähän pojan uho tietysti vain yltyy.
Balladista arkkiveisuksi ja enemmänkinAlun nopeasta juonenkehittelystä ja vaihtuvista tunnelmista siirrytään sitten jotenkin äkisti tummempiin sävyihin ja ikiaikaisiin aiheisiin. Lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli paiskaa hiusharjansa ovenpielen naulaan ja lausuu synkän ennustuksensa. Tuo verta valuva suka on jäänyt lähtemättömästi mieleen jo lapsuuden Kalevalakokemuksista ja olen siihen kyllä myöhemminkin törmännyt jossakin eri yhteydessä, olisiko ollut unkarilaisissa kansansaduissa. Jostain syystä olen aina kuvitellut että kyseessä oli hevossuka! Mielikuva on ollut ihan selkeä ja johtuu varmaan siitä että meillä oli kotona kaksikin hevosta vielä silloin kun olin pieni ja vaikutuksille altis. Kun rautapaidat ja teräsvyöt oli puettu päälle ja miekkakin sivulle sidottu piti ryhtyä varaelemahan. Mitähän ihmettä tuo loppujen lopuksi oikein tarkoittaa; liekö ollut ihan tapana noihin aikoihin? Naisia siinä ymmärrettävästi hiukan mollataan aluksi pihalla kujasen suussa, mutta entä ne uroista varoittelut sinisen kiven selässä??? Onko niin että viime kädessä mies luottaa vain itseensä ja sitä korkeampiin voimiin: siinä huudetaan avuksi kaikki luonnonvoimat lähes Shakespearen tapaan (nouse, metsä, miehinesi…) ja lopulta käännytään itsensä Ukko ylijumalan puoleen.
Matka joutuu kunnes tullaan perilleMatkanteon kuvauksessa palataan taas laulavaan balladityyliin: hyvin tuntuu reki kulkevan niin hopeisella hiekalla kuin kultaisella kankaalla ihan kesäkelillä! Taas pitää käydä kolmessa talossa niin kuin kansansaduissa on tapana ennen kuin löytyy se oikea talo. Vieraanvaraisuuden laita on vähän niin ja näin kaikissa kolmessa tuvassa: ensimmäisessä on kotona vain vähäpuheinen, joskin asiallinen poikalapsi, toisessa pahasuinen akka, joka kehottelee kulkijaa takaisin kotiinsa ja kolmannessa Ahti katsookin jo parhaaksi saapua vähin äänin: vaientaa koiran ja riisuu itse hevosensa valjaista taikavoimin, kuuntelee aikansa nurkalla ja astuu lopulta yllättäen nurkasta sisään. Yllätysmomentti tuntuu toimivan: nuori hurjapäämme saa itse Pohjolan emännänkin ihmettelemään taitojaan ja laulaa saman tien koko talon miesväen aseineen päivineen varsin puolustuskyvyttömään tilaan. Paha kyllä jättää sen märkähatun vanhan ukon laulamatta ja herjaa vielä minkä ehtii…
Taas miestä koetellaanJo on Pohjolassakin kuultu Lemminkäisen naisenryöstöstä ja kosinta otetaan varsin viileästi vastaan. Otetaan kumminkin, kunhan sulhaskokelas hiihtää Hiiden hirven kiinni osoittaakseen ettei ole mitätön mies. Kunnon varusteethan siihen tietysti tarvitaan. Suksenteon taidot tuntuvat olevan hyvin hallussa Lyylikki Lappalaisella ja mies tunsi myös työnsä arvon: saukonnahka sauvan varresta haiskahtaa jo vähän merkkituotteiden hinnoittelulta! Voitelu sentään tulee kaupanpäällisiksi, samoin varoituksen sanat. Hiidet juuttaat rakentavat taikahirven, joka juoksee kuin pieni eläin ja hiihdättää miestä pitkin poikin: Lapin lasten tantereilta meren takaisiin maihin ja lannan linnojen sivuitse. Kyllä siinä hiki virtaa ja kilometrejä kertyy kunnes ollaan taas siellä mistä lähdettiinkin. Siellä yhyttää mies lopulta poropeuransa ja saa sen aitaukseen. Kuulostaa kovin samanlaiselta menolta kuin entisaikaiset kuvaukset metsäpeuran pyynnistä, siinä vaiheessa kun koko kyläkunta on jo mukana kattiloita pesemässä ja lapsetkin lastuja poimimassa. Vaan ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ei mainita taljalla neitosen kanssa makoilusta ennen kuin talja on saatu pingotetuksi kuivumaan. Hirvi karkasi, suksetkin etsiessä hajosivat ja hävisivät. Ei riittänyt oma tieto ja taito. Metsän puoleen on nyt Lemminkäisen kääntyminen: siellä se vara parahin. Tapiolan tietä myöten se Hiiden hirvi sitten lopulta löytyy kun on tarpeeksi metsän väeltä pyydetty ja kauniisti hyvitelty. Kyllä Ahti osaa. Kiitokset jäävät aika vähiin, mutta lupaahan tuo kultia ja hopeita. Kiire, kiire on kuitenkin tyttöä pyytämään, mutta uusi koetus on edessä. Hiiden hevosen kiinniotto sujuukin paljon sukkelammin kun Lemminkäinen ymmärtää jo kolmantena päivänä kääntyä Ukko ylijumalan puoleen ja raesateen avukseen saatuaan houkuttelee hevosta kuin kokenut hevosmies ainakin. Ei tämäkään uroteko kuitenkaan riitä Pohjolan emännälle.
Kohtalokas joutsen ja äidin osaKolmas koetus on se kovin - se, joka saa hurmeen harjasta norumaan… Joutsen ei ilmeisesti ole edes vielä näkyvissä kun kamala kuolema odottaa Tuonelan joella: pitkävihainen Pohjolan ukko syöksee vesikyyn sydämen läpi, virta vie miestä koskessa kolisten ja Tuonen poika hakkaa kaheksaksi kappaleeksi. Siinä olisi kuuluisallakin salapoliisilla selvittämistä, jos tapahtumat pitäisi jälkikäteen rekonstruoida! Tästä eteen päin tapahtumat tuntuvat taas kulkevan kuin filmin kuvina sisäisellä valkokankaalla, kiitos ääneen lukemista harrastaneiden sukulaisten, Lasten Kuva-Kalevalan ja tietenkin myös Gallen-Kallelan ja Suomen taidemuseoiden! Lemminkäisen äidin levottomuus, tuska ja sitkeä peräänantamattomuus Louhen juttusilla tuntuvat tosilta ja eletyiltä siitä huolimatta. Etsimisen kuvaus etenkin tuntuu sydäntäraastavalta, varsinkin kun täällä Turussa on pari vuotta sitten ihan oikeasti tapahtunut vastaavanlainen katoaminen… Vaskisella rautapiikkiharavalla varustautuneena äiti parka sitten tulee sinne mustan joen rantaan, vaivuttaa auringon avulla Manalan väen unenhorteeseen, itkee ja haravoi poikansa palasia vedestä ja voittaa kuin voittaakin kuoleman vallat. Suonia siinä liitellään voimallisilla loitsuilla ja vieretellään veriä paikoilleen mutta taas loppuvat ihmisvoimat kesken. Vaan äiti tietää keinot: mehiläinen hakee parantavia voiteita. Taas vasta kolmas kerta toden sanoo - nyt eivät metsän keinot riitä, eivät myöskään merentakaiset neuvot: Otavan takaa taivahista piti Luojan voiteet hakea ennen kuin mies nousee makoamasta. Tässä tuntuvat taas sekoittuvan ikivanhat ja myöhemmät kristinuskon tuomat ainekset. Vähän niin kuin Tiernapojissa: välillä tarina etenee, välillä on raamatullista tekstiä, välillä mitä lie väliaikamusiikkia potpurrina… Äiti joka tapauksessa on taas poikaa viisaampi, tietää käärmeenkin synnyn ja tuudittelee poikansa terveeksi, jopa entistä ehommaksi. Saa vieläpä jääräpääpoikansa uskomaan, että parempi on jättää joutsen ampumatta ja tyttö kosimatta ja lähteä kotiin haavojansa nuolemaan…toistaiseksi.
Väinön veneveistämölläUusi vene pitää Väinämöisen saada. Materiaalin valinta on tarkkaa työtä ja paras asiantuntija laitetaan matkaan. Puulajien ominaisuuksista saadaan varsin käypää tietoa ja taas saavutaan tammen juureen. Kai se on tuo tammen mahtavuus, joka on jo muinaisiin esi-isiin tehnyt niin valtavan vaikutuksen…Kun sopiva puu on löytynyt voidaankin loput veneenteosta hoitaa laulamalla. Sellainen se on mestarin ote asioihin. Vaan kun jää kolmea sanaa vajaaksi mokoma vene! Niitä pitää sitten lähteä etsimään eikä auta lopulta muu kuin lähteä Tuonelaan tietäjänkin. Tuonen tytti kuulustelee joella tulijaa: eihän elävillä ole pääsyä Manan maille ilman pätevää syytä (vrt. Orfeus!!!). Kun syyksi ei kelpaa kuolema yleensä, ei kuolettavasti haavoittuminen, ei hukkuminen eikä kuoliaaksi palaminenkaan, on Väinämöisen lopulta kerrottava mistä oikein on kysymys. Tytön toruista huolimatta (hullu mies!!!) kyyti sitten järjestyy ja Tuonelan tuvilla tietäjä iänikuinen vaivutetaan uneen. Taas ne katalat naiset…ja uroon nukkuessa Manalan väki virittelee verkot pitkin poikin jokea, jottei hän ikinä pääsisi pois pälkähästä. Väinämöisellä kuitenkin on neuvot tähänkin hätään ja unesta herättyään hän näköjään varsin vaivattomasti muuntautuu madoksi tai käärmeeksi (saarva???), joka helposti livahtaa verkkojen läpi eikä siis joudu rautanäppeihin aamusella. Kotiin päästyään hän kuitenkin katsoo asiakseen varoittaa nousevaa nuorisoa (joka varmasti tarinan tässä vaiheessa oli varsin vastaanottavaisessa tilassa!) kaikkinaisesta pahanteosta ja kuvailee yksin tein kantasuomalaisten helvetin. Kuka sinne nyt haluaisi tänäkään päivänä kuumien kivien päälle makaamaan kyisen peiton alle! Loppuhuipennus on varsin taiturillinen mielestäni. Kyllä tässä loppupuolella nyt selvästi ollaan opetusmielellä laulamassa. Ero edelliseen Lemminkäisen traagiseen tarinaan on kovin suuri!
|
||||
PalautettaPirjopäivi: Etsimisen kuvaus tuntuu sydäntäraastavalta
Tapio Rintanen: Vuokkiniemi
|
||||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020211 (20020211)
o 
o AJK kotisivu
o Kalevala