01 Ensimmäisten herättämiä ajatuksia
Tämä on ensi kerta, kun luen runomittaista Kalevalaa. Lieneekö laskettava häpeäksi sekä itselleni että koululaitokselle, että olen tähän ikään ehtinyt ja korkeakoulututkinnonkin suorittanut ennen kuin olen Kalevalan lukenut. Toki Kalevalan tarinat ja kielikuvat ovat tuttuja, törmäähän niihin eri muodoissa lähes joka päivä ihan tavallisessa elämässä. Lapsena veljelleni ja minulle luettiin iltasatuina Lasten Kalevalaa - kirjaa, jonka äitini oli lapsena lahjaksi saanut ja joka sisälsi Kalevalan vauhdikkaimmat tarinat suorasanaiseen muotoon puettuna. Itse puolestani olen lukenut Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa omalle tyttärelleni iltasatuina. Kaiken tämän jälkeen on aika kypsä käydä käsiksi siihen oikeaan Kalevalaan. Käytössäni on Uuden Kalevalan seitsemästoista painos, jonka SKS on julkaisuut vuonna 1929. Lukemistani ohjaa 30- ja 40- lukujen koululaisten alleviivaukset ja reunahuomautukset - heidän suomenopettajansa näyttää merkintöjen perusteella olleen erityisen innostunut deskriptiivisistä verbeistä. Kalevalan kieli on nautinto nykylukijalle. Päivittäin joutuu lukemaan lehdistä ja kuuntelemaan radiosta ja televisiosta uutisia ja lausuntoja, jotka vilisevät hienoja sanoja, mutteivät tarkemmin ajateltuna tarkoita juuri mitään tai joiden tarkoituksena on tehdä tyhjästä asiaa. Tokihan mediapersoona on paljon tärkeämpi ja vaikuttavampi henkilö kuin julkkis, joka juontaa yhtä tai peräti kahta TV-ohjelmaa ja jota näistä ansioista haastatellaan toisessa TV-ohjelmassa ja iltapäivälehdissä. Vaikka Kalevalan laulut ovat väliin laveita, ne tempaavat mukaansa ja kuvaavat eläytymään innostaen tilanteita ja tunnelmia, joissa päähenkilöt elävät - huolimatta siitä, että kaikkia sanoja ei edes tarkkaan ymmärrä. Lysmytkööt rutimoraidat avohakkuiden kustannuksella!
1. ja 2. runo AlkuKalevala alkaa täynnä kertomisen halua olevalla purkauksella: "Mieleni minun tekevi lähteäni laulamahan..." Kertoja tuntuu olevan pakahtumassa halusta kertoa tarinat, joita on oppinut sekä vanhempia kuuntelemalla että luontoa tarkkailemalla. Oman tunnelmani kuitenkin hieman latistui, kun tämä hehkutus paljastuikin markkinapuheeksi - kertomisen into onkin kiinni palkaksi tarjottavan juoman laadusta ja leivän leveydestä. Mainospätkää seuraa luomiskertomus siitä, kuinka alussa oli vain vettä ja ilmaa. Jostain ilmaantui sotka, jonka rikkoutuneista munista saatiin aikaan maa ja taivas sekä taivaankappaleita. Ilmatar muovasi merta, loi lahtia, synnytti saaria - sekä Väinämöisen. Mielenkiintoista tarinassa on se, kuinka tarkkaan meren ja rannan muotojen syntyä kuvataan, sen sijaan sisämaan maastomuodot, mäet, vuoret, joet ja järvet jäävät vaille huomiota. Sanotaan vain, että rikkoutuneen sotkan munan kuoren alapuoli muuttui maaemoksi. Toinen runo keskittyy kuitenkin maan asioihin, kerrotaan millaisilla mailla kasvavat katajat, missä kukoistavat kuuset ja koivut sekä annetaan neuvoja maanviljelystä. Kaskenpolttoa varten tarvitaan vielä neljäskin alkuaine eli tuli. Sen Väinämöinen saa kiitokseksi kokkolinnulta, kun jätti kaskenkaadossa yhden puun pystyyn lintuja varten. Opetuksena olkoon, ettei pidä mitään viimeiseen pisaraan riistettämän. Runoon sisältyy myös toinen klassinen oppi, siitä ettei pidä (ali)arvioida toisia pelkästään karvoihin katsomalla. Väinämöisen kurjaksi haukkuma pieni, vaskiasuinen mies kaataa suuren tammen, joka esti päivän paistamisen ja kaiken kasvun.
3. Runo Väinämöinen ja JoukahainenJoukahainen on täynnä nuoren miehen uhoa, hän ei kuuntele neuvoja, hän ei ajattele seurauksia. Osoittaakseen erinomaisuutensa Joukahainen haluaa kilpalaulantaan Väinämöisen, vanhan mestarin kera ja uskoo vielä voittavansa. Hän lyö kuitenkin päänsä seinään ja joutuu ojasta allikkoon. Vaan ei Väinämöinen ole paljoa parempi, vaikka on kuulu viisaudestaan. Ei hänkään pysty hillitsemään itseään vaan tulistuu Joukahaisen uhosta, vaikka tietää voittavansa kisan. Kilpalaulanta päättyy tukalaan tilanteeseen, Joukahainen haluaa pois suosta, mutta Väinämöisen kunnialle ei sovi päästä häntä noin vain pälkähästä. Sopu syntyy, kun Joukahainen lupaa siskonsa Ainon Väinämöisen vaimoksi. Joukahainen on itsekin vihainen ja pettynyt moiseen lupaukseen. Väinämönen puolestaan pitää asiaa sovittuna eikä häntä tunnu huolettavan se, ettei Ainon mielipidettä ole kysytty.
4. runo AinoVeljensä Joukahaisen lailla Aino ei kuuntele Äitinsä neuvoja. On selvää, että kaikkien - ennen muuta Ainon - kannalta olisi ollut parempi, että Joukahainen olisi Äitinsä neuvon mukaan jäänyt kiltisti kotiin ja jättänyt surkeasti päättyneen kilpalaulannan Väinämöisen kanssa väliin. Mutta miten oli Ainon laita? Jos kolmas runo Joukahaisesta kehoitti noudattamaan vanhempien neuvoja, tarina Ainosta näyttää asian toisen puolen. Vanhempien vaatimukset, vaikka hyvää tarkoittaviksi neuvoiksi puettuina, voivat joskus olla liikaa. Ainon kohtalo saa kuitenkin pohtimaan, mitä muuta olisi voinut tapahtua. Olisiko Ainosta kuitenkin voinut tulla onnellinen "vanhan varana, ikäpuolen ilona, tutisevan turvana"? Tuskin, jos hän itse oli toisin päättänyt, vaikka hukuttautuminen tuntui myös kovin rankalta ratkaisulta. Eikö muita vaihtoehtoja tosiaankaan olisi ollut? Eikö muuta juolahtanut Ainon mieleen? Puuttuiko häneltä mielikuvitusta vai rohkeutta vastustaa vanhempia? "Yleinen mielipide" piti varmasti myös naimakauppaa Väinämöisen kanssa onnen potkuna - eikö Aino kestänyt yhteisön painostusta? Olisiko joku Ainoa pontevampi piika tehnyt toisin?
5. ja 6. Runo Ainon mentyäAinon kuolema saa sekä Väinämöisen että Joukahaisen mielen apeaksi. Ehkä he tuntevat syyllisyyttä omasta osuudestaan tragediassa. Väinämöinen päättää äitinsä Ilmattaren neuvosta etsiä uuden vaimon, tällä kertaa Pohjan tyttäristä. Joukahainen tuliluontoisena janoaa kostoa ja uskoo siinä onnistuneensakin, kun syöksee jousellaan kosioretkellä olevan Väinämöisen veden varaan.
|
||
PalautettaAsko Korpela: Kieltä ja etiikkaa
|
||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020127 (20020127)
o 
o AJK kotisivu
o Kalevala