|
Itkevä Väinämöinen
Seitsemännen runon alussa on taas opetus, joka [kehottaa] meitä ottamaan toisemme huomioon. Kokko ei olisi varmaankaan auttanut Väinämöistä yhtä mielellään, ellei tämä olisi hänelle muinoin koivua jättänyt pellolleen. Aika jännittävä piirre tässä runossa on myös se, että tarinan sankari, Väinämöinen, kuvataan itkeskelemässä Pohjolan rannoilla. Ensinnäkin tämä on varmasti hyvä näpäytys sille myytille suomalaisesta miehestä, joka ei näytä tunteitaan ja toisaalta myytille siitä, että itkeminen jotenkin vähentäisi miehisyyttä. Sankarihan
Väinämöinen on itkettyäänkin ja myöhemmin loukattuaan itsensä kirveeseen. Nämä tapahtumat vain tukevat sitä, mitä aikaisempien runojen kohdalla sanoin sankareiden kuvaamisesta: heidän inhimillisyytensä on otettu huomioon.
Teräksen synty
Yhdeksäs runo kertoo, kuinka Väinämöisen kirveellä satuttama polvi parannetaan. Tässä kohdin tulee ilmi se, minkä joskus olen lukenut jostain kansanparannusta tai shamanismia käsittelevästä kirjasta. Ennen kuin minkään parantaminen (tai ylipäätään asioihin vaikuttaminen) oli mahdollista, oli otettava selville, mikä vamman oli aiheuttanut. Parantajan piti lisäksi tuntea tämän syyn synty, ja vedota syyn alkuperään apua pyytäessään tai tässä tapauksessa herjatessaan. En muista enää kunnolla, mitkä perustelut tälle oli. Raudan synty luo aika hassut assosiaatiot minun elämääni. Isälläni nimittäin on yritys, joka tekee lahjatavaroita teräksestä. Kuten roomalainen sanonta menee, nomen est omen. Isäni nimi sattuu olemaan Seppo!
Mielikuvituksen voima
Siitä Seppo Ilmarinen
nousi puuhun korkealle,
ylähäksi taivahalle,
nousi kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan,
kultalatva-kuusosesta.
Virkki kuusi kukkalatva,
lausui lakkapää petäjä:
"Voipa miestä mieletöintä,
äkkioutoa urosta!
Nousit, outo, oksilleni,
lapsen-mieli, latvahani
kuvakuun on nouantahan,
valetähtyen varahan!"
Tässä kymmenennen runon kohdassa puhutaan tietysti mielikuvituksesta, lapsenmielestä, jonka avulla voi saada vaikka kuun taivaalta. Mutta mielikuvitus ei ole vain maailmasta irrallinen mielen kyky. Mielikuvituksen avulla pystymme luomaan ne rinnakkaisen maailmat, jotka niin merkillisesti kietoutuvat todellisuuteen, ettemme aina pysty niitä toisistaan erottamaan. Kommentaarissa, joka kymmenettä runoa edeltää, lukee tässä kohdin "Väinämöisen pitää muulla mahdillansa laittaa hänet vastoin tahtoansa matkaan". Väinämöisen mahti on siinä, että hän hallitsee noita toiseen maailmaan kuuluvia voimia. Vaikka nämä voimat tässä eivät olekaan todellisia, silti ne kiidättävät Ilmarisen
Pohjolaan. Samaan asiaan perustuu myös kansanparannuksen voima. Se on kuin lumelääke, joka tehoaa, koska sen uskotaan tehoavan.
Onneksi ei enää nykyään...
Yhdestoista runo kertoo Lemminkäisestä, joka menee itselleen morsiamen ryöstämään. Joskus muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli, joka kertoi muinaisesta suomalaisesta elämästä. Minulla pitäisi olla tuo lehti tallella, mutta en löytänyt sitä mistään. Muistaakseni siinä kuitenkin sanottiin, että ennen muinoin ei ollut lainkaan tavatonta tai epänormaalia, että morsiamet käytiin ryöstämässä naapuriheimosta.
|
Palautetta
Pirjopäivi Pihlanto: Morsiamen ryöstöstä
| Pirjopäivi: |
Juuri ennen kuin Kalevalan lukeminen alkoi, luin Jan Guilloun Arvet efter Arn. Se on tietenkin vain historialline romaani, mutta sen verran siinä on tosipohjaa, että Birger Jarlin aikana Ruotsissa(Ruotsi-Suomessa,kuten me mielellämme sanomme) valmisteltiin uusia lakeja, ns rauhalakeja:kirkkorauha, käräjärauha, kotirauha, ja naisrauha. Naisrauha erittäinkin oli tarpeen, koska morsianta sulhasen kotiin vietäessä morsian oli usein ryöstölle alttiina ja hänet palautettiin vasta lunnaita vastaan, jos lainkaan tai myytiin jopa orjaksi. Morsiamen saattoväki olikin suvun varallisuuden mukaan joskus pienen sotajoukon suuruinen.Tällaiset pitkät saattomatkat aiheutuivat siitä, että keskenään eripuraisia heimoja yritettiin saada sietämään toisiaan avioliittojen kautta syntyvillä sukusiteillä.
|
Asko Korpela: Mielikuvituksen voima
| Asko: |
Hups! Sinne meni taivaan tuuliin melkein valmis kommentti. Eipä ole ennen sattunut. Muka ei serveriltä lähetyspalikkaa löydy ja sitten tyhjä tekstikenttä. Minun kananpää muistillani on turha yrittää muistella sisällön sanamuotoa. Uudelleen on kirjoitettava.
Mielikuvituksen voima Viisaita sanoja mielikuvituksen voimasta, ihmisen kyvystä luoda todellisuuden rinnalle siihen kietoutuneena toinen maailma. Kaikilla meillä on jotakin tällaista, mutta onko tämä mielikuvituksen voima juuri se tekijä, joka erottaa luovan ihmisen tavallisesta pulliaisesta. Jotkut taiteilijat, kirjailijat, säveltäjät, maalarit, veistäjät pystyvät kehittämään tämän kyvyn niin pitkälle, että pystyvät luomaan laajoja ihmisjoukkoja satojen vuosien ajan kiehtovia maailmoita. Ovatko ne todellisia vai epätodellisia? Ihan erikseen on sitten vielä tämä magia, joka tarjoutuu luonnonlakien jatkoksi.
|
jessi: Palautteen palaute: mielikuvituksen voima
| Asko: |
>Jotkut taiteilijat, kirjailijat, säveltäjät, maalarit, veistäjät pystyvät kehittämään tämän kyvyn niin pitkälle,
että pystyvät luomaan laajoja ihmisjoukkoja satojen vuosien ajan kiehtovia
maailmoita. Ovatko ne todellisia vai epätodellisia?
|
| jessi: |
Itseasiassa mielikuvituksesta kirjoittaessani minulla oli mielessäni yksi aivan erityinen piirre filosofian historiassa: teoria mahdollisista maailmoista. Keskiajalla ajateltiin, että aidosti mahdollisia maailmoja on vain tämä yksi aktuaalinen maailmamme. Keskiajalla taas syntyi ero loogisten mahdollisuuksien ja luonnollisten mahdollisuuksien välille. Tuli mahdolliseksi ajatella, että on olemassa muitakin mahdollisia maailmoja vaikka vain tämä yksi on niistä aktuaalinen. Pääsykoekirjassa, josta tämän luin, spekuloitiin, että juuri tämä mahdollisti tieteellisen imaginaation ja mielikuvituksen. Ei oltu enää niin sidottuja todellisuuteen. Toisesta lähteestä löysin varsin osuvan esimerkin. Esitellessään uutta atomiteoriaa Sir Arthur Eddington kirjoitti, että hänellä on
itse asiassa kaksi kirjoituspöytää: se, joka voidaan arkisesti kokea ja havaita ja se, joka koostuu atomeista ja jota ei voida nähdä tai koskettaa. Eddingtonin mukaan nämä molemmat pöydät ovat kuitenkin todellisia.
Atomipöydällä onkin paitsi merkitys (idea) myös tätä merkitystä vastaava objekti ulkomaailmassa. Taiteilijan luomalla maailmalla onkin sen sijaan vain merkitys. Joidenkin idealistien mukaan ideat sinällään jo ovat olemassa. Platon lienee tästä hyvä esimerkki. Jonkinasteisena käsiterealistina (vaikka tämä käsite taas on vasta keskiajalta kotoisin) hän kuitenkin olettaa, että merkitykset jotenkin vastaavat aktuaalista ulkomaailmaa, mikä tekee jo sinällään muut maailmat mahdottomiksi... Mutta voiko nominalisti väittää, että merkityksiä sinällään on olemassa? Kun ne ovat vain mielen luomuksia...
Spekulaatiota voisin jatkaa loputtomiin, mutta se ei kuitenkaan ollut tarkoitukseni. :)
|
|
o AJK kotisivu
o Kalevala