10 Väinämöinen luopuu mahtiasemastaan
46 Väinämöinen esittää taas Suuren SoitonVihanpito Kalevalan ja Pohjolan kesken jatkuu. Tosin kuvauksen perusteella pahansuopaisuus näyttää yksipuoliselta. Kalevala esiintyy eräänlaisena pulmusvaltakuntana, kulttuurin ja taiteen tyyssijana ja vain Pohjola haluaa hyökätä ja kylvää tuhoa. Kateus on Pohjolan vihanpidon yhtenä pontimena, mutta toisena on ryöstön kohteeksi joutuminen. Kalevala sai rannoilleen Sammon murut ja niiden ansiosta viettää kissanpäiviä, siitä kateus Pohjolassa. Oikeuden mukaan Sampo oli rehellisellä kaupanteolla joutunut Pohjolan omistukseen, joten Sampo Kalevalassa on ryöstösaalis Pohjolasta. Ryöstetyllä on moraalinen oikeus yrittää saada saalis takaisin. Karhu on tällä kertaa Pohjan akan ohjus. Karhu on metsän kuningas ja saa vihollisenakin kaiken kunnioituksen. Otsoa ei rienata vaan lepytellään myötäsukaisin sanoin, vaikka kaataminen onkin tavoitteena. Eikä kaatajaksikaan käy kuka tahansa, vaan mies huipulta, Väinämöinen itse. On selvää, että hän onnistuu tehtävässään. Ymmärränkö oikein, kun totean, ettei Väinämöinen olekaan kiinnostunut karhun lihallisesta olemuksesta, vaan hänelle riittää, että karhun 'ydin': kuulo, näkö, järki, puremiskyky ja voima tehdään tyhjäksi. Karhu kaadetaan, mutta kotiin palataan tyhjin käsin. Saaliin arvon mukaiset peijaiset kuitenkin pidetään, niiden pääasia ei myöskään ole mässäily vaan kulttuuri, Väinämöisen suuri soitto.
47 Terroristihyökkäys konserttiin pimentää päivänVäinämöisen kuulijakunta entisestään laajenee, saavuttaa suorastaan mielikuvitukselliset mittasuhteet: kuu ja aurinko tulevat konserttiin. Silloin Louhi, Pohjolan emäntä iskee: sieppaa kuun ja auringon ja kätkee ne Pohjolan luoliin, ehkä samoihin, joista Sampo vietiin. Varmaan tämä auringon ja kuun hävitys on saanut innoituksensa kääntöpiirien takaisesta ilmiöstä, auringon pitkästä talvisesta yöstä. Pohjola auringon pystyy viikoiksi kätkemään. Siitäkö hätä Kalevalaan, eikä vain Kalevalaan, vaan itse Ukko ylijumala oudoksuu ilmiötä. Väläyttää tulta parannukseksi. Tätä puolestaan Väinämöinen ihmettelemään ja seppo Ilmarisen kanssa lopulta myös tavoittelemaan. Tuli osoittautuu kuitenkin ylen tuimaksi tavoiteltavaksi. Polttaa paljon maita ja metsiä, viimein vierähtää veteen ja panee veden kuohumaan ja ilmeisesti kiehumaan: "Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa..." Tulisoronen joutuu erinäisten kalojen saaliiksi, mutta tuskan tuottaa nielijälleen. Väinämöinen ja Ilmarinen kutovat niinestä nuotan tarkoituksella pyydystää tulen niellyt kala. Mutta ei tuota tulosta niininuotan vetäminen.
48 Tuli vaivoin kiinni saadaan ja otetaan käyttöönPitää tehdä parempi pyydys. Laitetaan liinainen nuotta. Se tuottaakin tulosta: tulen viimeksi niellyt kala tavoitetaan, tuli löydetään [kalan [kalan [kalan ...[vatsasta]]]], mutta äkäisenä aineena tuli livahtaa saalistajien käsistä ja polttaa Ilmarista pahoin, vaikka seppänä on tottunut tulta käsittelemään. Tarvitaan tulenpolttaman sanat sepon parantamiseen, ilman Ukko ylijumalan apua ei tästä pulmasta selvitä.
49 Kuu ja aurinko osoittautuvat liian suureksi sotasaaliiksiOn tietoa ja taitoa Kalevalassa. Täytyy omin konstein kuuta ja aurinkoakin yrittää. Ilmarinen, taitava takoja ottaa hommakseen takoa uuden kuun ja uuden auringon. Saakin työnsä yhtä pitkälle kuin naisen taonnassa: sitä viimeistä silausta jää puuttumaan, loisto puuttuu. Väinämöinen asian kohta ymmärtää, mutta päättää hänkin panna parastaan. Taas uskomaton intuitio: arvalla pitäisi löytää alkuperäiset! [Luen paraikaa 600-sivuista venäläistä filosofian oppikirjaa, aloitin juuri luvun intuitiosta tiedon välineenä. Saapa nähdä onko muuten niin perusteellisessa teoksessa huomattu arvan mahdollisuus!] Arpa paljastaakin kuun ja auringon olinpaikaksi, minkä muun kuin arkkivihollisen Pohjolan luolat. Ei muuta kuin Väinämöinen matkaan, ties monennenko kerran, tällä kertaa jalan niinkuin 'isänsä' Elias. Jokia ja järviä on vastassa, kun ei pääse ylitse, menee alitse eli kalana salmen poikki. Väinämöinen joutuu miekalla hoitamaan asiaansa. Lannistaakin Pohjolan puolustuksen viimeiseen mieheen. Lähtee tavoittamaan kuuta ja aurinkoa kiven sisästä. Kalliotakin halkoo miekallaan. Oven pääsee käsiksi, mutta paljain käsin ei avaudu, jättää sikseen koko homman. Palaa tyhjin toimin kotiin. Lemminkäinen moittii Väinämöistä, ettei häntä toverikseen ottanut, olisi hän kyllä toimen hoitanut. Tätä ei Väinämöinen tietenkään usko, vaan pyytää taas Ilmarista takomaan välineet kuun ja päivän päästämiseksi. Pohjolan tiedustelupalvelun kautta Akka itse saa asiasta vihiä ja tulee utelemaan sepon toimia. Seppo kertoo takovansa rengasta Pohjan akan kaulaan tämän kytkemiseksi kallioon. Tästäkö emäntä säikähtää, lentää lehauttaa takaisin Pohjolaan ja päästää kuun ja auringon kiven sisästä. Tulee vielä sepolle asiasta ilmoittamaan, tämä puolestaan rientää Väinämöiselle tietoa kertomaan. Ikäänkuin ei kuka hyvänsä itse olisi asiaa havainnut! Väinämöinen tervehtii kuuta ja aurinkoa ja toivottaa niille pitkää ikää. Asiat ovat taas reilassa.
50 Väinämöinen tekee virhearvion ja vetäytyyTässä viimeisessä runossa koko hieno homma lopsahtaa mielestäni nolosti suuren viisaan, tosin monesti jo erehtyneen, Väinämöisen virhearviointiin ja saman tien koko suuren viisaan vetäytymiseen taka-alalle. Synnyttää nimittäin Marjatta, neitsyt, monin tavoin todistettu, pojan. Puolukasta saa lapsi alkunsa. Kotona ei tällaista ymmärretä eikä uskota ja niin joutuu Marjatta synnyttämään poikansa hevosen heinille. Tällaisen tarinan alku ja esikuva on tietenkin mitä ilmeisin. Ei siis tarvitse ihmetellä, että Väinämöinen löytää voittajansa. Ihmettelen vain, että pitikö se näin hoitaa? Poika oli nimeä vailla, piti ristittämän, mutta sitä ennen tuomittaman. Onko tästä eläjäksi? Väinämöinen arvioi, ettei ole, kun on suolta löytynyt. "... Onpa odottamaton ja kova tuomio pikemminkin lempeäksi kuin ankaraksi koetulta viisaalta mieheltä! Välittömästi saa myös tuomari tuomionsa: Puhui poika puolikuinen, Ja sitten vielä viitataan Ainon kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. On siis Väinämöiselläkin syntilistaa. Ja niin ristitään poika Karjalan kuninkaaksi. Siitä Väinämöinen suuttuu, mutta myös häpeää. Poistuu näyttämöltä lyötynä, mutta mennessään ennustaa itseään vielä tarvittavan uuden Sammon tekijäksi ja uuden kuun ja auringon päästäjäksi. Alaisiin taivaisiin häviää suuri sankari, kantele jää jäljelle ikuisen ilon tuottajaksi Suomen kansalle. Näin päättyy mahtava ura, jolla ei ole vertaa Suomen historiassa. Sitten vielä Lönnrot panee puumerkkinsä perään, mutta ei mielestäni yllä läheskään niihin kirkkauden sfääreihin, joihin on pitkin matkaa ylletty. Vähättelee taitojansa, mutta kuitenkin ladun jäljestä tuleville ilmoittaa hiihtäneensä. Ehkä onkin Lönnrotia parempia runon taitajia perästä tullut, mutta ei ole Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa parempaa kuitenkaan syntynyt, eikä taida syntyäkään. Metkat sanat
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020329 (20020329)
o 
o AJK kotisivu
o Kalevala