01 Syntyjä syviä
Alussa on sana! ja sitten VäinämöinenMieleni minun tekevi Tästä alkaa Kalevalan opin mukainen luomiskertomus. Ontologiasta eli kaiken olevaisen alusta ja olemassa olosta on Kalevalankin alussa kysymys. Eikö tästä olisi Lönnrot joutunut inkvisition eteen ja roviolle muutama vuosisata aikaisemmin? Selvä kerettiläinen tulkinta Raamatun luomiskertomuksesta. Ehkä tämän alkuperä onkin se mitä kansa on sulattanut kirkon sanomasta ja pukenut omin sanoin ilmaistuun muotoon. Alkuperäiseen on vielä lisätty munan ja kanan ongelma ja uskomus sirpaleiden ja pyhäinjäännösten onnea tuottavasta vaikutuksesta. Sirpaleista syntyy myös maa, taivas, aurinko, kuu ja pilvet. Väinämöinen syntyy veden emosesta. Syntymän neitseellisyys jää selvin sanoin toteamatta tai ainakin minulta ymmärtämättä, sillä tuntuu tuulella ja merellä olevan osuutensa asiassa. Kalevalan mukaan maailmaa ei luoda seitsemässä päivässä, vaan aikaa menee paljon, Väinämöistäkin äiti kantaa lopulta kolmekymmentä vuotta, sitten viruu veden varassa vielä viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan vuotta. Ihan on kuin darwinismi ottaisi niskalenkin kreationismista. Sekin ero on Raamatun luomiskertomukseen, että nyt ei synny tavallinen pulliainen, vaan todellinen tietäjä, puolijumala, vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Mikä mahtava kertomus onkaan laulaen luotu!
.. sitten suuri tammi, kaski, ohra...Ensin elelee Väinämöinen vähän niin kuin Robinson Crusoe yksiksensä autiolla, vieläpä puuttomalla saarella. Tämä pelihän ei vetele suomalaiselle, metsien miehelle. Taasko on takana Väinämöisen ajatus ja idea, joka laittaa liikkeelle Sampsa Pellervoisen kylvötöihin. Eikä kylvänyt Pellervoinen pelkästään peltoja vaan myös metsiä koko Linnén luokituksen. Väinämöinen katselee tulosta ja 'heittää herjan'. Kummassakohan merkityksessä mahtaa olla: siinä vanhassa sättivässä vai tässä uudessa totaalisen eufeemisessa, joka tarkoittaa vain lausahdusta. Taisi sittenkin olla vielä kolmas merkitys: voimallinen loitsu. Sillä pian nousi ennennäkemätön tammi, niin mahtava, että 'päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta', meni siis överiksi lausahdus! Ei muuta kuin Väinämöinen korjailemaan hätiköityjä lausuntojaan. Puu pitäisi saada pois päiviltä. Piällysmiehenä, olisiko siis kysymyksessä savolaisten kanta-isä? - ei ryhdy puuhaan omin käsin, vaan ensin vaatii äidiltään mereltä apujoukkoja. Emo näyttää mahtinsa: ei se ole määrä vaan laatu, joka ratkaisee. Nousee merestä mies peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen. Mutta on ukolla varustus viimeisen päälle, kovaa ja kevyttä muovia ei oltu vielä keksitty, joten vaskesta on varustus: saappaat, rukkaset, vyö, kirves. Mutta kovin näyttää pieneltä Väinämöisen silmään sekä mies että kirves. Mahtaako tuosta olla suuren tammen kaatajaksi? Mutta epäilyn lausuttuaan saa Väinö nähdä ihmeen: 'päähyt pilviä pitävi'... 'syltä oli silmien välitse'. Ensin teroittaa kunnolla vehkeensä, puolen tusinaa liistoa siihen menee. Sitten menee puun juureen ja täräyttää: kerran, toisen, kolmannen. 'Tuli tuiski kirvehestä' ... ja kolmannella kaatuu suuri tammi. Ja kaikkiin ilmansuuntiin riittää tammessa tavaraa. Pirstaleista ikuinen onni syntyy. Jo alkaa päivä paistaa ja linnut visertää. Nyt tarttuu pomokin kirveeseen ja kaataa kasken, mutta antaa vähän periksi vihreälle rintamalle ja jättää käköselle kukkumapuun. Saa siitä välittömästi kiitosta kokolta eli siis kai merikotkalta nykykielessä. Eikä jäänyt vain kehuksi, vaan pistää kokko Väinön kasken myös poroksi. Nyt vaka vanha kylvää siemenen maahan. Ukko ylijumala järjestää suotuisat säät ja niin kasvaa ohra mieltä myöten. Käki kunnioittaa Väinön luontoaatetta ja istuu lahoamaan jätettyyn puuhun kukkumaan 'ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni.' Tieto kasvaa ja voittaa vähäpätöisemmän tiedonVäinämöinen elelee ja kartuttelee tietopääomaansa. Tästä saa vähän sen käsityksen, että determinismiin ehkä johtava järkeily on niskan päällä ja kokemusperäinen viisaus antaa odottaa syntymistään. Eletään siis ehkä homeerista aikaa ennen Lockea ja Hobbesia. Syvälle mainitaan Väinön viisauden kuitenkin purevan. Mutta on epäilijäkin, Joukahainen, nuori kapinallinen. Luulee juuri valmistuneen ylioppilaan tavoin tietävänsä kaiken paremmin kuin vanha partasuu. Kadehtii tätä ja hakee tilaisuutta päästä näyttämään. Sellainen tarjoutuukin, kun sattuvat tiellä vastatusten. Siinä aisat kolisevat ja syntyy kysymys syyllisyydestä ja aletaan syytellä. Nousee esille arvovaltakysymys, sukulaisuussuhteet. Mutta ei niistä sen kummempaa, ikä ratkaisee, vastakkain ovat toisella puolella vanhuus ja viisaus ja toisella nuoruus ja hulluus. Joukahainen panee parastaan, mutta ei sana pure, saa Väinämöiseltä vain pilkkaa osakseen, vaikka kuinka pinnistäisi, tiedot kivikunnasta ja kasvikunnasta ovat ihan jees. Mutta sitten Väinö kimmastuu, kun Joukahainen yrittää panna vileeniksi, väittää olleensa paikalla kun taivaankaarta luotiin. Se on sentään liikaa. Valheeksi toteaa Joukahaisen sanan. Tästä Jouka puolestaan menettää malttinsa ja tarttuu miekkaan ilmoittaen kysyvänsä mieltä miekaltansa, kun ei Väinö tunnusta sitä olevan miehellä itsellään. Paha virhe Joukahaiselta. Väinämöinen laulaa miekkamiehen suohon eli sitoo uhmakkaan turpeeseen jalat liikkumattomiksi. Hypi nyt uroon nenälle! Joukahainen ei heti usko, vaan vielä herjaa jolloin Väinämöinen taas lurauttaa jonkun värssyn ja kas sinne vajoo Jouka yhä syvemmälle suohon. Nyt tulee Joukahaiselle hätä käteen. Ymmärtää, että on tosi kysymyksessä. Alkaa lupailla sitä sun tätä pälkähästä päästäkseen. Mutta Väinämöinen on kovettanut sydämensä eikä välitä surkean tarjouksista. Lopulta tullaan siihen pisteeseen, että Joukahainen joutuu lupaamaan sisarensa henkensä lunnaiksi. Nyt löytyy Väinön sydän: se olisi jotakin, neito vanhojen päivien varaksi! Tiedon palkinto-optiot pahassa vastatuulessaJoukahainen kotiin palattuaan joutuu toteamaan tapahtuneen. Äiti suuresti ilahtuu: niin suuri sukulainen tiedossa. Mutta sisar ei ollenkaan innostu asiaan. Sattuu sitten niin, että neito ja sulho kohtaavat vastametsässä. Väinö yrittää lemmen sanoja neidon mieliksi, mutta ei pure Väinön sana. Tyttö vain murjottaa ja hautoo ties mitä inhoja ajatuksia, itkien kotiin palaa. Kotiväki kyselee syytä, tyttö vastailee kaikille, korujansa surevansa. Oli näet korunsa maahan viskannut, kun Väinämöinen niiden kautta häntä omistamaan oli pyrkinyt. Äiti lohduttelee ja kehottaa käymään aittaan, missä olisi vaikka mitä hyvää tilalle, vaatetta niin että kukaksi koristautuisi. Mutta ei ollut apua hepenistä eikä silkeistä, parempi olisi aaltojen alla, parempi ettei olisi ollenkaan syntynyt. Rantaan meni murheinensa, istui kirjavalle kivelle, kivi kierähti veteen ja neito kiven keralla. Metsän eläimet viemään sanaa kotiin neidon hukkumisesta. Käki kukkuu kolme kuuta. Sekö äitiä painaa ja vanhettaa, kun aina vain käki samaa viestiä kertoo.
Vaka vanha vetää vesiperän, muuta olisi yritettäväVäinämöinen lähtee koettamaan onneaan ja etsimään morsiantaan merestä. Saakin hänet onkipelillä aivan oudoksi kalaksi muuttuneena. Ei sitä ensin tajua ja aikoo pistää kalan silpuksi, mutta kala luiskahtaa veteen ja sieltä ilmoittaa olevansa juuri Väinön mielitietty. Mikä karmea tilanne. Muistuu mieleen, oliko Aabraham, jonka piti Iisak uhrata. Tässä oli Väinämöinen tietämättään pistää poskeensa morsiamensa. Hurjaa dramatiikkaa yksi kaikki. Morsian joka tapauksessa livahti käsistä. Väinö ei tuosta lopullisesti häkelly, vaan aikoo yrittää uudelleen, kutookin verkon ja sulkunuotan salmen poikki. Mutta ei ilmesty toista kertaa morsian. Väinö on neuvoton ja todella murheissaan. Vaka vanhaksi jo mainitaan. Kyllä näyttää naimahomma huonolta. Mutta äiti ei vieläkään ole neuvoton. Jospa Pohjolasta sopiva löytyisi: 'Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä, jok' on sievä silmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa, aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!' Hyvä neuvo, mutta helpommin sanottu kuin tehty sen mukaan. Mutta ei auta. Akka on saatava.
Kaunan nuoli sortaa viisaan myrskyn armoilleNiin Väinö 'lähteäksensä käkesi tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan.' Ja siitäkö sitten varsinainen Kalevalan jytyjuoni alkaa. Syntyy Kalevalan ja Pohjolan dialogi, jolla ei ole vertaa. Jo menomatkalla Väinämöinen joutuu väijytykseen. Joukahainen kostaa sisarensa surman vaikkei Väinämöinen siihen suoranainen syyllinen olekaan, epäsuorasti kylläkin. Ja Joukahainen onnistuu juonessaan: ei tosin surmaa Väinämöistä, mutta tämän olkisen orhin. Väinö itse suistuu veden varaan. Joukahainen arvelee tämän ilman muuta hukkuvan ja manaa perään: 'Kupli nyt siellä kuusi vuotta, seuros seitsemän kesyttä, karehi kaheksan vuotta noilla väljillä vesillä, lake'illa lainehilla: vuotta kuusi kuusipuuna, seitsemän petäjäpuuna, kannon pölkkynä kaheksan!' Äiti on kuitenkin edelleen Väinön puolta, olisiko vanha heila? 'Pahoin teit sinä poloinen, kun ammuit Väinämöisen, kaotit kalevalaisen, Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman!'
|
Vieraita sanoja
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020126 (20020126)
o 
o AJK kotisivu
o Kalevala