|
Joyce tekee parhaansa upottaakseen lukijan sekavuuksien rämeeseen.
Tässä on valtava kirjallisuushistorian sillisalaatti. Olisi varmaan
avuksi, jos tuntisi Shakespearen draamoja. Niiden henkilögallerioita
pöyhitään kunnioitusta herättävällä
tavalla. Jotain outoa on siinä, että toisaalta esiintyvät
Windsorin iloiset lesket, toisaalla kyseiset naiset ovat rouvia, kuten
suomalaisessa nimistössä sekä Shakespearen näytelmässä
että Otto Nicolain oopperassa.
Pääosa muusta keskustelusta analysoi englanniksi alkuaan kirjoitettuja
teoksia, vaikka myös tanskalainen, saksalainen ja ranskalainen kirjallisuus
saa osansa. Tässäkin nähdään, miten väkilukuun
suhteutettuna Irlannin tuotos maailmankirjallisuuteen on todella mahtava,
kuten nykypäivinä maan lahjoittama annos popmusiikin alttarille.
Kummallakin saralla englannin kieli on jo puolet menestyksen salaisuudesta,
vaikkapa Bulgariasta on vaikeampi tunkeutua maailmanmaineeseen.
Tyylistä
toiseen, kiitos Joycen ja Saarikosken
Tekstissä vivahteet vaihtelevat Agricolan kielestä Etelä-Karjalan
(alkuperäinen maakuntajako!) murteeseen, tämä kenties muistumana
Saarikosken Virolahti-ajalta. Hetken leikitellään epänormaalilla
sanajärjestyksellä, käytetään loppusointupareja
ja nähdään jonkinlainen nuottiviivasto. Välillä
käväistään Kreikan mytologiassa, ehkä tarkoitus
on muistuttaa siitä, mikä on luettavan kirjan nimi.
Kuka kukin on?
Ilman etukäteisjohdantoa on pudottu kirjastoon, jonka asiakkaita ei
mitenkään esitellä ja joita kutsutaan vieläpä
eri nimillä. Ystävämme Stephen sentään heti tunnistetaan,
mutta pitäisikö yrittää tuntea myös nimikirjaimien
taakse kätkeytyviä hahmoja?
Tämä kappale oli huomattavan vaikeatajuinen, mutta lopulta
myös herkullinen. Olipahan myös muistutus siitä, että
elämme eurooppalaisen kulttuurin laidalla ja myös aivan toisessa
ajassa kuin nämä kirjaston älyköt.
|
o AJK kotisivu o Joyce