|
Irvileuka Joyce
Yhä selvemmäksi käy, että Joyce on heittäytynyt irvailemaan tieteellistä kielenkäyttöä ja kysymyksenasettelua, eikä malta lopettaa. Itsestäänselvyyksien monimutkaistaminen tuntuu jatkuvan loputtomiin tässä varsin tapahtumattomassa jaksossa, jota on järjenvastaisesti kaunisteltu lukuisilla enemmän tai vähemmän oppineilla sanankäänteillä. Tuskaantuva lukija uskoisi kyllä vähemmälläkin - varsinkin, jos joutuu joskus työkseen lukemaan vastaavanlaisia sepitelmiä tiedon ja luulon puutteellisesti kartoitetusta välimaastosta. Loppujen lopuksi päädytään kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle.
Mitä opimme tästä?
Jorinan joukkoon on ujutettu uuttakin tietoa. Ensimmäistä kertaa valotetaan Leopold Bloomin isän itsemurhan taustaa; vähän epäselväksi asia kumminkin jää. Bloomin pariskunnan keskinäiset välit saavat myös lisävalaistusta. Leopoldin persoonallisuuden pedantit piirteet korostuvat, mutta toisaalta hänen käytännöllinen idealisminsa tulee jälleen kerran esitellyksi kertauksenomaisesti. Millyn lapsuudesta tulee runsaasti hajatietoja: ilmeisesti Leopoldin mielessä versoo jonkinlainen epämääräinen suunnitelma nuorten yhteensaattamiseksi kaiken muun hyvän lisäksi. Hänhän kehittelee huikeaa tulevaisuutta ja lankoja yhteen solmivaa totaalista happy endiä: sivistystä Mollylle, keskustelukumppanuutta ja henkistä yhteenkuuluvuutta itselleen, laulutunteja ja talouden ym. käytännön asioiden järjestymistä Stephenille - miksei myös yleistä elämän onnea heille kaikille. Stephen vain valitettavasti näkee asiat toisin: hänelle Leopold Bloom on kuitenkin vain isä-Simonin sukupolven taantumuksen edustaja uudistusmielisyydestään hu
olimatta. Ei hän halua edes yösijaa, joskin osallistuu kohteliaan lyhytsanaisesti keskusteluun.
Tähtiteltan alla
Stephen saa takaisin rahansa, joista Bloom on oma-alotteisesti pitänyt huolta yön loppuvaiheissa. Leopold on hiukan masentunut: maailma voisi olla niin paljon parempi paikka ihmiselle, joka kuitenkin elää luonnonlakien armoilla. Stephen pohdiskelee kysymystä vain filosofisesti teorian tasolla. Aivoitukset hipovat toisiaan, eivät kohtaa. Yhteisestä sopimuksesta lähdetään sitten kynttilän valossa pihan perälle keventämään rakossa esiintyvää painetta. Mollyn lamppu palaa vielä yläkerrassa. Kissa livahtaa sisään yöllisiltä retkiltään.
Dublinin öinen tähtitaivas kirvoittaa Bloomissa aivan uskomattoman mietevuon, jossa on käsittääkseni sikinsokin tietoa, uskomuksia, runoa, ja täyttä puppua, ilmeisesti Joycen itsensä sepittämää. Niinhän se tähtitaivas tekee:kautta aikojen ihmiset ovat miettineet mitä kummallisimpia selityksiä näkemälleen mykistävälle äärettömyydelle. Onko Daavidin vaunut juutalaisten nimitys Otavalle? Onko maailmankaikkeudessa elämää? Ennustavatko tähtitaivaan tapahtumat ihmiskohtaloita? Voiko kuuta tai naista ymmärtää? Löytyykö jostakin vapahdus? Kauneusarvoja ei kuitenkaan käy kiistäminen, siitä voimme varmasti kaikki olla samaa mieltä. 1900-luvun alun kaupungeissa kaasulamppujen aiheuttama valosaastekaan ei vielä sammuttanut himmeämpiä tähtiä, kuten nykyisin. Itse sain katsella lapsuuteni tähtitaivasta viimeksi joulun välipäivinä…
|
o AJK kotisivu
o Joyce