Koskela Pirkko
21 Merimiesjuttuja isänmaanystävän kuppilassa

Veitsi välähtää Kansanterveydellisistä ja filosofista pohdiskelua Jutut rönsyilevät Stephen tiivistää Palautetta Lähetä palautetta!   Veitsi välähtää Lukujakson alussa viitataan taas italialaiseen temperamenttiin, mutta lukija saa sen vaikutelman, ettei tatuoidulla tarinaniskijällä välttämättä ole kovin puhtaita jauhoja omassa pussissaan. Aiheen sidonta isäntänä häärivään mahdolliseen entiseen aktiivinationalistiin, Skin-the-Goatiin tulee kuitenkin näin tehdyksi. Teeman kehittelyn aika on vasta tuonnempana; tämä on vain alkusoitto. Myös meriromantiikka teilataan lyhyesti heti kättelyssä. Merimies kaipaa maalle, vaikka ei suolavedestä kokonaan irti pääsekään. Lieneekö totta, että merivesi kelpaisi isotoniseksi liuokseksi verenhukassa? Vanhoja tatuointeja esitellään, mutta kaikkea ei katsojille/lukijoille kerrota.   Kansanterveydellisistä ja filosofista pohdiskelua Olkihattuisen kulahtaneen ilotytön tiedustelukäynti ovensuussa kirvoittaa Bloomin uinahtaneen syyllisyydentunnon, joka naamioituu pitkällisiksi pohdinnoiksi maailman vanhimman ammatin yhteiskunnallisen kontrollin tarpeellisuudesta. Ystävämme Leopold ei millään halua jäädä kiinni mistään siveettömyydestä, edes ajatusten tasolla. Hänen itsetuntonsa taitaa olla kiinni ulkoisesta hyväksynnästä. Näppärästi Bloom vaihtaa puheenaihetta: puhukaamme sielun kuolemattomuudesta! Laskuhumalainen Stephen joutuu oikein ponnistelemaan, mutta pystyy kuin pystyykin sorvaamaan älykkövastauksen. Kahvi ei vain maistu. Käy ilmi, että ollaan jonkinlaisessa raittiusravintolassa: totta, sellaisia on nyky-Irlannissakin! Eksyimme sellaiseen jossain Co. Kerryn pikkukylässä (Waterville?)isännän mieliharmiksi, lapset taas muistavat ikuisesti hitaan noitamummotarjoilijan ja ruokalistan, jonka tarjoomuksista mitään ei ollut saatavissa juuri sinä päivänä. - Samainen ketju on maksanut Molly-rouvalle nälkäpalkkaa pianonsoitosta aikanaan, hyväntekeväisyydelläkin on siis voitonpyyteensä.   Jutut rönsyilevät Bloom epäilee merimiesjuttujen todenperäisyyttä, mutta ei toisaalta pidä täysin mahdottomana, että ne voisivat olla tottakin. Hän kehräilee teoriaa ilmaston vaikutuksesta kansanluonteeseen, Stephen heittelee väliin tylyhköjä kommenttejaan. Puhutaan haaksirikoista, merimies huojahtelee rommisiivulle ja käy keventämässä nestelastiaan pihan perällä. Bloom pohdiskelee viinan kauhistusta, muut asiakkaat turisevat niitä näitä laivaliikenteestä ja siihen liittyvistä mahdollisista väärinkäytöksistä. Viittaus Galway Bayn haaksirikkoon tuo mieleen taannoisen Ipnoksen keksitehtaan palon: kyllähän meidän kulmillakin spekuloitiin vähän samaan tapaan suojelupäätöstä koskevasta kokouksesta, jonka oli määrä olla seuraavana aamuna… Yllättäen isäntä ryhdistäytyy tiskinsä takana ja vuodattaa monologina ylistyksen sorretulle isänmaalleen. Kunnon irlantilaisen on pysyttävä kotona palvelemassa maataan, "Parnell ei voi olla ilman ainuttakaan pojistaan". Imperiumista hän ei halua kuulla puhuttavankaan, globalisaation aika on kaukana tulevaisuudessa. Irlanti rulaa! Bloomin mielestä moinen paisuttelu on hölynpölyä. Tosiasiat on aina syytä tunnistaa ja tunnustaa. Toisaalta hän ei voi olla hiukan ihailematta veistä heiluttavaa machomiestä noin periaatteessa, vaikka ei itse moiseen uskokaan. Hänen ajatuksensa liikkuvat limittäin ja lomittain parisuhteen problematiikassa ja päivänpolitiikassa. Stephen saa kuulla välikohtauksesta Kansalaisen kanssa, ja lopulta muotoillaan yhdessä väkivallattomuuden julistusta. Bloom ottaa tahdikkaasti myös uskonasiat mukaan keskusteluun, kunnioittaa Stephenin oletettua vakaumusta, mutta puolustaa juutalaisten käytännöllisyyttä talousasioissa katolisiin verrattuna. Lopulta hän päätyy kehittelemään ideaa kansalaispalkasta: 300£ vuodessa olisi hänen mielestään kohtuusumma. Eipä sillä enää nykyään taitaisi toimeen tulla!   Stephen tiivistää Stephen on jo henkisesti irtautunut kotimaastaan. "Jätä minut laskuista", hän sanoo. "Me emme voi muuttaa maata. Muutetaan keskustelunaihetta." Bloomin näkemykset henkisen työn tarpeellisuudesta ruumiillisen ohella eivät saa vastakaikua. Hän huolestuu: onko ystävän poika menossa rappiolle, kuten niin moni ennen häntä? Toisaalta tämänkaltainen seuranpito on älyllisesti stimuloivaa: päivän murheet ovat vallan unohtuneet. Aamuinen huussilukemisto muistuu taas Leopoldin mieleen, ja hän harkitsee taas hetken kirjailijanuraa. Päivän lehtikin sattuu silmään, ylimääräinen kilpa-ajonumero. Otsikoista saamme taas yhden pikakertauksen päivän tapahtumista.

Palautetta

Lähetä palautetta!  Kirjoita otsikko palautteelle Kirjoita palauteteksti tähän Kirjoita nimesi tähän ..ja sähköpostiosoitteesi Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela

Asko Korpela 20040103 (20040103) o o AJK kotisivu o Joyce