Koskela Pirkko
19 Pikkujoulutunnelmaa kesäkuun yössä

• Visioita Viistokujalta
• Stephenin jaakobinpaini
• Tuntien tanssi
• Aamuyöstä kumpikaan heistä ei jaksa enää juhlia
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Visioita Viistokujalta

Kädestäennustaja-Zoen kommentti Bloomien parisuhteen luonteesta vie taas Bloomin toiseen todellisuuteen. Oviaukon vartijana tepastelee tällä kertaa musta kana. Tämä todellisuuden ja houreen välillä seilaaminen tuo mieleen Harry Potterin tai Narnian rinnakkaiset maailmat. Myöskin muistan otsikoineeni nimellä Edestakaisin sen Iliaan jakson, jossa taistelu velloo laivaleirin ja kaupungin välisellä kentällä ja akhaijit ja troijalaiset ovat vuoroon niskan päällä. Ihailen Joycen m-a-h-t-a-v-a-a mielikuvitusta: kaleidoskooppikuvia päivän tapahtumista, peilin heijastuva eteisen naulakko muuttaa väsyneen Bloomin peilikuvan kelttien hirvijumalaksi, ikuisen uudistumisen vertauskuvaksi, pöydän pinnan likaan piirtyvät pahimmat painajaiset piilotelluista pornokuvista ja -kirjallisuudesta soveltaen lainattuina.

Stephenin jaakobinpaini

Samanaikaisesti Stephenin päihtymys nousee huippukohtaansa. Valvominen ja väkijuomat ovat tehneet tehtävänsä, ja huorien hilpeä hauskuttaja kertoilee Pariisinkokemuksistaan. Paarlevuu! huutavat naiset, ja haluavat aina vain lisää. Isäpappa ilmaantuu hiirihaukan hahmoisena juuri kun poika pääsee korppikotkana lentoon. Ei, ei hän halua tunnustaa tätä kytköstä! Hän haluaa olla vapaa kuin kettu, välttää kaikki ansat vaikka ajo on käynnissä. Stephen on äidin poika, ei isän. Mutta äiti on kuollut, syyllisyydentunto nostaa ruman päänsä. Näinkö maksat maammon maidon, tanssit ja laulat ja laulat ja tanssit ja laulat ja tanssit ja juot? Tämäkin haamu on nitistettävä, se on vapauden hinta, vaikka sydän vuotaisi verta. Kattokruunu saa kyytiä, maailmankaikkeus romahtaa kasaan. Se on täytetty.

Tuntien tanssi

Sillä välin muu seurue on heittäytynyt tanssin pyörteisiin pianolan tahtiin. Tunnelma on katossa kuin oopperatanssiaisissa tai karusellissa. Muu maailma katoaa hetkeksi. Kaikki tanssivat: Bloombella, Kittylynch, Florryzoe. Stephen pörrää keskellä yksinään. Unelma särkyy lampunkuvun myötä. Bella raivoaa ja vaatii ylihinnoiteltua vahingonkorvausta. Stephen seisoo kalmankalpeana, hiljalleen selviävänä. Bloom tulee järkiinsä taas kun rahasta puhutaan, ja yrittää sovitella. Häntä ei kuulla, mutta onnekas sattuma tuo hänen suuhunsa taikasanat. Kadulla Zoelta saatu tieto emännän Oxfordissa opiskelevasta pojasta vetoaa raivottaren äidillisiin tunteisiin ja Bloom voi poistua kadulle karanneen suojattinsa perään.

Isänmaa tai kuolema

Niin kuin tapana on, kadulla tapellaan jo. Valomerkin jälkeen Stephen on livahtanut ulos ovesta ja joutunut oitis vaikeuksiin. Sotapoikien kanssa heilasteleva Cissy-neiti ei ehkä ole osannut tulkita Stephenin huikkaamaa oppinutta tervehdystä oikein, vaan on usuttanut kavaljeerinsa puolustamaan loukattua naisenkunniaansa. Itse asiassa kyseessä saattoi olla vaikka vilpitön kohteliaisuuskin, mutta kenties latinaksi. Esim. Oi jumalatar, joka saat kunnian sulostuttaa nuoruuttani? Hiukan hankalaa tietysti, kun neiti kuitenkin oli jo tuplasti varattu…

Kohta on paikalla oikea väenkokous ja esivallan - Englannin siis - edustajat tiivistävät rivinsä. Stephen ei haluaisi tapella, hän lausuu varsin vaikuttavan raamatullisen julistuksen: "Ei niin että minä toivoisin sitä teille. Mutta minä sanon: kuolkoon minun maani minun puolestani. Tähän päivään asti se on tehnyt niin. Minä en halua että se kuolisi. Alas kuolema. Kauan eläköön elämä!" Villihanhien edustajat, vanha Gummy Granny ja kansalainen ilmaantuvat ajamaan omia tarkoitusperiään vilpittömän nuoren isämaanystävän piikkiin. Tämä tie on kuljettu loppuun jo. Tappeluhan siitä tulee. Dublin palaa taustalla. Ilmestyskirjan näyt laskeutuvat Nighttowniin.

Stephen haluaa taistella järjen säilällä kepin sijasta. Kuolleena syntynyt ajatus. Kuninkaallisten herjaamisen lisäksi hän teilaa yksin tein myös kirkon ja katolisen uskon, ja se nyt on sentään jo liikaa. Sotamies Carr lyö nuoren opettajan katuun tajuttomaksi. Poliisi tulee paikalle.

Aamuyöstä kumpikaan heistä ei jaksa enää juhlia

Onneksi oli juuri sopivasti työpaikan pikkujoulukemut. Turun aamuöisillä kaduilla näyteltiin monta vastaavaa loppukohtausta. Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku, tässä tapauksessa paikalle kuitenkin saapuvat Corny Kelleherin ruumisvaunut. Onneksi niitä ei sentään tarvita muuten kuin symbolisella tasolla. Bloom alkaa olla jo ihan tavallisella hyvä veli -aaltopituudellaan. Hän jutustelee vanhan tuttavan kanssa, poliisit saadaan yhteisvoimin pojat on poikia -mielelle, niin, juu, ihan sattumaltahan molemmat muutenkin ovat paikalle osuneet. (Sille nauravat hevosetkin kyllä.)

Bloom vakuuttaa, että kyytiä ei tarvita. Stephen palailee tajuihinsa mutisten suuren ajon päättymiseen liittyviä sekavuuksia. Bloom keräilee kadulle levinneen omaisuuden. Vielä viimeinen hallusinaatio: kuollut Rudy -poika kävelee ohi yliopistokamppeissa, mutta sen ikäisenä kuin olisi, jos olisi saanut elää. Ympyrä sulkeutuu: myös lukujakson alussa oli tosi jännää numeroilla pelaamista Stephenin, Bloomin ja Joycen ikävuosien kanssa. Uhri on annettu, Rudyn taskusta pilkistää vastasyntynyt pikku karitsa. Joko vihdoinkin toivon säde hohtavainen loistaa nyt yllä maan ja merten aavojen?

Palautetta 

Lähetä palautetta!