17 Taipuu vaan ei taitu
Todistaja haudan takaaNurkkaanajetun Bloomin avuksi ilmaantuu yllättäen koiranhahmoinen Paddy Dignamin haamu. Vainaja ehtii todistaa vanhan kaverinsa puolesta - ja ilmaista huolensa leskensä sherrynkulutuksestakin, ennen kuin hautausurakoitsija passittaa hänet takaisin omaan osastoonsa. Tämä palauttaa Bloomin lähemmäs reaalimaailmaa, kadulle bordellin edustalle. Hän kuulostelee sisältä kantautuvaa musiikkia - niin minä ne sirkuttavat suukot käsitin - ja miettii, olisiko soittaja Stephen. Portaille ilmaantuva houkutuslintu Zoe Higgins vahvistaa asian näin olevankin. Hän epäilee Bloomia enteellisesti Stephenin isäksi: molemmat kun ovat mustiin pukeutuneita.Elämän vuoristoradallaZoe houkuttelee Bloomia varsin suorasukaisesti talon palvelusten pariin. Taskuperunallakin on tässä oma tehtävänsä. Bloom menettää taikakalunsa, ja on nyt ihan oman onnensa nojassa. Houkutus on suuri: "häpeän, halun, veren viini pulppuaa , oudosti mumisten". Neidin hengitys haisee pahalta, eikä ajatteleminen ole hänen mielestään terveellistä. Hän yllyttää tuhmiin puheisiin, mutta Bloomin ajatukset lähtevät villiin laukkaan.Nyt paljastuvat suuruudenhullut unelmat. Sivullinen sankarimme haaveilee arvonannosta ja osallisuudesta. Hänen hienot ideansa ja kansalaisaloitteensa saavat vihdoinkin kaikupohjaa: Bloom Dublinin pormestariksi! Ei, vaan keisaripresidentiksi, kaiken vallan haltijaksi! Ei sekään riitä: hän on perustava uuden Blumuusalemin, hän on mies, jota Irlanti tarvitsee! Kaikki häntä ihailevat, kaukana kajastava tulipalo muuttuu soihtukulkueeksi, outojen hahmojen kavalkadi tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman, tai ehkä pikemminkin Disneyn Aladdinin. Siinäkin oli kyse köyhän katupojan unelmista. Alas tullaan korkealta ja kovaa! Sadetakkimies (kohtalo?) syyttää
petoksesta. Kansalaiset eivät halua yleviä päämääriä,
he tahtovat käytännön apua arkipäiväisiin ongelmiinsa.
Bloom kokeilee kaikkia politiikkojen koeteltuja konsteja: lahjuksia, vauvojen
pussailua, leskien ja vammaisten näyttävää mielistelyä,
naisten nauratusta, silmänkääntötemppuja, velkojen
anteeksiantamista. Ei auta. Juutalaisuuden pukinsorkka paljastuu, puheet
ovat sanahelinää. Kansa ei saa sitä, mitä se haluaa.
Kirkko ja esivalta iskevät takaisin. Vanhat synnit paljastetaan säälittä.
Lynkkausmielialan aalto nousee yhtä herkästi kuin taannoinen
palvonta.
Leopold Bloom on nainen! Kristus!Medisiinarit ilmaantuvat tekemään lopullisen paljastuksen: Bloom on täydellinen esimerkki uudesta naismaisesta miehestä. Saman tien hän synnyttää kahdeksan kaikin puolin mallikelpoista poikalasta, joilla on metallinhohtoiset kasvot ja nimet. Oi täyttymättömiä unelmia! Niiden voimasta Bloomin labiili mieli saa siivet, ja hänen hourekuvansa muuttuvat messiaanisiksi.Hän kulkee maan päällä tehden ihmetekoja. Hänen
polveutumisensa selostetaan parhaaseen vanhatestamentilliseen tyyliin.
Hänet kavalletaan, häväistään ja surmataan. Vain
uskollisimmat Erinin tyttäret jäävät laulamaan outoa
hymniään. Ihan kuin olisin kuullut tästä kaikesta ennenkin.
Tuntuu kuin ystävämme olisi joutunut psykoottiseen tilaan, jossa
mieli säröilee pahan kerran.
Huurien huoneissaZoe, jonka satunnainen huomautus kenties aloitti kaiken, palauttaa Bloomin takaisin todellisuuteen. "Onko sinulla hintaa yhteen lyhyeen?" Vaisu vastustelu ei auta, samettikäpäläinen noita saa epäröivän Leopoldin muuttumaan vauvaksi, joka seuraa johdattajaansa pysyäkseen hengissä viettien maailmassa.Rouva Cohenin ilotalon näkymiä kuvataan hurjin, mutta sittenkin tutunomaisin kuvin. Onko myöhempien aikojen taide ottanut vaikutteita Joycelta vai päinvastoin? Suunnilleen tällaista voisi kursia kokoon esimerkiksi ranskalaisten impressionistien ja Edward Munchin tauluista ja Steinbeckin, Lorcan ja Marquezin teksteistä. Niin, ja elokuvista tietysti! Niistähän minun mielikuvani lienevät kotoisin? Nuo daamitkin tuntuvat ihan tutuilta: Lynchin luiseva Kitty ja hanhenlihava Florry. Stephen on todellakin pianon ääressä, Lynch heiluttaa tahtipuikkoa. Molemmat ovat jo siinä humalan vaiheessa, missä lakit ja gramofonit puhuvat, menninkäiset loikkivat ja maailmanloppu on lähellä mustekalan muotoisena. Bloom luisuu taas takaisin houremaailmaan. Sitä se ylenpalttinen valvominen ja ahdistus teettää, yhdessä liian monien päällehyökyvien vaikutteiden kanssa. Jotenkin tämä kaikki on vain liikaa hänen normaalioloissa kontrollissa pysyvälle psyykelleen. Nyt ilmestyy savupiipusta isoisä Virag Lipoti (=Leopold?), kuin joulupukki ikään. Hän arvioi paikalla olevan naisväen ulkoista olemusta aika säälimättömään sävyyn, mutta huomattavaa asiantuntemusta ja elämänkokemusta osoittaen. Isoisäkö Leopoldille onkin opettanut kudosten hallitsemista tahdonvoimalla? Siellä puhevirtojen lomassa tulee kuin tuleekin aika monta elämänkatsomuksellista ohjetta. Taustalla muu seurue höpisee omia juttujaan, myös Stephen on yksin omalla aallonpituudellaan. Tässä jaksossa käsitellään taas parallaksin ja metempsykoosin teemoja, mutta, muttamutta jos sen kaiken vain voisi ymmärtää! Joyce kuorii ihmistään kuin sipulia, hän haluaa näyttää ihan kaiken. Kyllä tämä minusta taiteesta käy joka tapauksessa, vaikka peili ehkä onkin haljennut. Ja aina ei ole peilin vika, jos naama on vino. Olisihan se mukavaa, jos maailmassa olisi enemmän iloa, hyvyyttä ja kauneutta. Mutta ehkä jotain löytyy kuonakasojen pohjaltakin, jos jaksaa kaivella. Aika pessimistiseltä tämä Odysseuksen maailmankuva minusta toistaiseksi tuntuu, mutta eihän vielä olla lopussa.
|
||||||
PalautettaAsko Korpela: Munch, Marques, Steinbeck?
Pirkko K.: Varhaisista vaikutteista
Pirkko Perävainio: Steinbeckin ilotalot
|
||||||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20031205 (20031203) o 
o AJK kotisivu o Joyce