|
Nyt
kun ei varsinaisesti ollut uutta lukutehtävää, oli aikaa
haeskella taustatietoja. Tiedon valtateiltä yhytin kansalaisen esikuvana
toimineen Michael Cusackin (1847-1906). Hän oli länsi-Irlannista,
The Burrenin kuumaisemien liepeiltä kotoisin oleva opettaja, josta
kehittyi intomielinen nationalisti. Nuoruudessaan hän tosiaan oli
urheilumies ja perusti Gaelic Athletic Association -nimisen järjestön
hurlingin ym. kansallisten urheilulajien elvyttämiseksi. Syntyperäisenä
iirinpuhujana hänestä tuli myös kielikysymyksen äänekäs
puuhamies. Ristinään miehellä oli äärimmäisen
ikävä ja riitaisa luonne, mikä myöhemmin johti kaikenlaisiin
hankaluuksiin, virasta erottamiseen ja lopulta alkoholismiin. Odysseuksessa
tapaamme hänet tässä loppuvaiheen alennustilassa, mutta
Joe Hynes ainakin muistaa vielä menneet paremmat päivät.
- Michael Cusack käytti joskus itse itsestään nimeä
Citizen Cusack.
Joycelle edellisen vuosisadan vaihteen menneisyyteen tuijottava kiihkoileva
kansallishenkisyys oli nähtävästi kuin punainen vaate. Hän
ei lämmennyt valitusvirsille menetetyistä heimoista ja suhtautui
pilkallisesti päätään nostavaan antisemitismiin. Tässäkin
jaksossa kaivetaan maata monen väittämän alta saattamalla
ne kertakaikkisen naurettavaan valoon. Dignamin lesken asioista huolehtiva
Bloomko muka ryövää leskiä ja orpoja? Irlannin vihaiset
nuoret miehet halusivat ikkunat auki Eurooppaan, eivät eristäytymistä
maailman laidalla sijaitsevalle saarelleen. He lähtivät itse
vapaaehtoiseen maanpakoon ja kapinoivat vanhoja aatteita ja kahlitseviksi
kokemiaan sidoksia vastaan. Toisaalta epämääräisestä
syyllisyydentunnosta oli vaikea päästä eroon, aivovuotoahan
se oli. Henkilökohtainen ja kansallinen itsenäisyyspyrkimys riitelivät
keskenään.
Moinen ajattelutapa ei taida olla ihan vieras näinä aikoinakaan.
Äskettäin lukemassani Robert McLiam Wilsonin romaanissa Ripley
Bogle tuumailee näin: "Parasta Lontoossa on se, että Lontoo ei
välitä. Belfastissa minua ahdisti kaikkien muiden irlantilaisten
lailla kotimaani tukahduttava kaikkivalta, nationalismin upottava liejukko
ja maan ankara, äidillinen kauneus. Lontoo taipuu kenen tahansa tahtoon,
jos tahtoa riittää, mutta yleensä yleensä tämä
kaupunki jättää vieraansa rauhaan." Tämäkö
on (katolisten) irlantilaisten kansallinen trauma? Satiirin ja parodian
avulla pystyy ottamaan etäisyyttä vaikeisiin asioihin.
.
|
o AJK kotisivu o Joyce