Koskela Pirkko
10 Laulun lumoissa

 

Konsertti kapakassa

Mitäs Joyce tällä kertaa on keksinyt: jakso alkaa laulavalla loitsulla, joka viekottelee luokseen yhä uudestaan, kun sen idea alkaa paljastua. Koko pitkä kappale suloisen kaihoisana seireenilauluna, runollisena alkusoittona. Kohtauksen näyttämönä on Ormond Hotel'in baari ja ruokasali, seireeneinä tarjoilijattaret Mina Kennedy ja Lydia Douce. Naurut ja vaunut kilisevät, lantit ja kolpakot kolisevat, pianoa viritetään, kaiut haipuvat kauas, taputuksia, koputuksia, askeleita, hyräilyä, vinkuvia ovensaranoita, ilmavaivoja ja pianoakordeja huimana orkesteritaustana, mutta kaikkien muiden äänien ylitse nousevat Simon Dedaluksen tenori ja Ben Dollardin basso. Viina ei olekaan vienyt miesten ääntä, ja virkaheitto isä Cowley saa kuin saakin soittonsa vielä kulkemaan. Musiikin lumovoima antaa kaikille läsnäolijoille hetkeksi mahdollisuuden unohtaa arjen monet murheet. Tässä kappaleessa on paljon rytmejä. Joyce on kuulemma joskus sanonut, että sen tahtiin voisi tanssia.

 

Pronssi ja kulta herraseurassa

Tarjoilijaneitoset pälpättävät iloisesti keskenään kesälomasta ja kauneusvoiteista ja nauttivat teekupposesta, mutta heti kun tulee asiakkaita, muuttuu tunnelmakin. Enää ei katsella ikkunasta eikä lueta kirjaa: herroille kuuluu olla herttainen, eikä pieni veikistelykään ole kiellettyä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka onni osuisi kohdalle. Minakullan ja sukkanauhaansa pyynnöstä soittelevan Lydian välillä tuntuu olevan hienoista kilpailua, ja varmastikin myös luonne-eroja. Kummallakin on omat ihailijansa. Vähän mietityttää tämä tarjoilijattarien asema tuon ajan yhteiskunnassa. He ovat selvästikin aika itsenäisiä ja hyvissä varoissakin ainakin kadun köyhiin verrattuna. Entäpä sitten kun kulta himmenee ja rinnan ruusu kuihtuu? Miten mahtaa olla arvostuksen laita? Nyky-Irlannissa vaikutti siltä, ettei tarjoilijaksi halunnut kukaan: kaikkien kapakoiden ikkunoissa oli ilmoituksia avoimista työpaikoista.

Herroja riittää: baariin kertyy pikku hiljaa iso liuta jo ennestään nimeltä tunnettuja ja lisäksi pari nimetöntäkin kolpakkoherraa. Kello alkaa olla jo neljä: eipä ollut kenelläkään kovin työteliäs päivä… Drinkkejä tilaillaan, ruokasalin puolella on hiljaista. Puolikuuro vanha tarjoilija-Pat saa lepuuttaa liikavarpaitaan.

 

Siideriä ja paistettua maksaa

Leopold Bloomin piina jatkuu. Mollyn ja Boylanin kohtaamisaika lähestyy, mutta ihmeekseen hän näkee Boylanin rattaiden pysähtyvän hotellin baarin eteen. Mitä hän siellä? Tuttu mies aikailee sopivasti ovensuussa, ja Bloom lyöttäytyy Richie Gouldingin pöytäseuraksi. Ruokasaliin kuulee kaiken, mutta itse ei tule nähdyksi - oikein hyvä järjestely. Sitä paitsi ruoan hinta-laatusuhde on Dublinin paras. Täällä ei sikailla, kaikki on siistiä ja hiljaista. Tosin baarin puolelta kuuluu äijien jorinaa, siellä puhutaan Bloomeistakin. Mollyä hiukan mollataan taas, Leopoldista itsestään puhutaan vähän alentuvaan sävyyn. Hänellä on tapahtuneesta omat ajatuksensa, niissä nauretaan puhujille. Boylanin ajatteleminen ahdistaa.

Boylan tuli sihteerinsä kehotuksesta tapaamaan Lenehania, mutta mitään kovin ihmeellistä asiaa tällä ei tunnu olevan. Hevoskilpailuaihetta sivutaan taas, jotakin sähkösanomaa (tuloksia?) odotellaan. Kärsimätön Boylan lähteekin pian treffeilleen, mutta Bloomin mielikuvitus ottaa heti lisäkierroksia tästäkin vähästä. Jopa ruoansulatus rupeaa reistailemaan. Jännää, miten eri valaistuksissa sankarimme näyttäytyy eri jaksoissa. Tällä kertaa hän on surullisen hahmon ritari, jolle ei voi olla välillä vähän naureskelematta.

 

Aaria oopperasta Martha

Ystäviensä painostuksesta Simon Dedalus suostuu lopulta laulamaan, ja se onnistuu paremmin kuin hyvin. Vaimon menetyskö saa hänet niin eläytymään kadotettua rakkauttaan kaipaavan Lionelin rooliin? Simonista olisi voinut tulla suuri laulaja, jos… Siipirikkoja on seurueessa muitakin, mutta musiikin avulla ainakin ajatukset pääsevät hetkeksi lentoon. Isä Cowley unohtaa rahahuolensa ja saa sokean nuorukaisen virittämän pianon soimaan puhtaasti. Seurue vajoaa jonkinlaisen voimattoman nostalgian vallassa muistelemaan vanhoja hyviä aikoja laulua kuunnellessaan. Bloomkin lopettaa kuminauhansa neuroottisen venyttelyn ja muistelee ensitapaamistaan Mollyn kanssa. M'appari -aaria on oopperasta nimeltä Martha - merkillinen yhteensattuma, joka synnyttää uusia ajatuskulkuja. Sitä laulua Mollykin joskus lauloi. Ovatko Martha ja Molly kärsivän Bloomin Martta ja Maria?

Laulun loputtua Bloom kyhää sanomalehtensä suojassa kummallisella pikakirjoituksella vastauskirjettä salaiselle kirjeystävälleen. Vai pätkiikö hänen hermostunut mielensä sanoja muuten vain. Pöytäkumppanilleen hän uskottelee vastaavansa lehti-ilmoitukseen ammattiasioissa. Jostain syystä Bloom haluaa lähettää vähistä rahoistaan Martha Cliffordille myös rahalahjan postiosoituksena. Onkohan tämä nyt jonkinlaista kompensaatiota?

 

Bloom parka

Bloom haluaisi jo lähteä, mutta huonokuuloinen tarjoilija ei noteeraa hänen aikomuksiaan. Taustalla Ben Dollardin tynnyribasso aloittaa laulun nuoresta kapinallisesta, mutta Bloom tuntee itsensä vanhaksi ja väsyneeksi. Laulu on kuitenkin hieno, ja Dollardinkin ääni kajahtaa komeasti, vaikka elämä on mennyt alamäkeä. Musiikki on ihmeellistä, kaiken voi kertoa ja kokea sen avulla. Ei sanojen, ei sävelten kautta - tärkein on niiden takana. Surullisia ajatuksia nousee kuitenkin tajuntaan: Molly, Milly, Rudy…onko kaikki menetetty? Laulun aiheena on petos ja tappio, ja samanaikaisesti Blazes Boylanin rattaat lähestyvät kilisten ja kolisten määränpäätään. Päättäväisesti Leopold Bloom poistuu jo ennen laulun loppumista, ja pakottautuu taas tuttuun tapaansa ajattelemaan arkisia asioita, kuten näyteikkunoita ja vatsansa toimintaa. Hän tukkii korvansa kuten Odysseus ja pelastaa itse itsensä ennen kuin on ihan riekaleina. Toiset jäävät ryyppäämään ja taputtelemaan toisiaan selkään. Bloom lähtee yksin. Sokea pianonvirittä jä palaa hakemaan unohtunutta äänirautaansa. Esirippu sulkeutuu loppunousun jälkeen: Bloom päästää ilmat suolistostaan kuin kommenttina taas yhden epäonnistuneen itsenäisyysmiehen viimeisille sanoille. Irlanti haisee!

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän


Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20031009 (20031009) o o AJK kotisivu o Joyce