Koskela Pirkko
06 Tuulahduksia lehtimaailmasta

• Vetää kaikista ovista
• Hierarkkinen työyhteisö
• Lehdistön ritarit
• Sensuuri iski?
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Vetää kaikista ovista

Tässä jaksossa tyylilaji muuttuu kertaheitolla. Tajunnanvirran vuo tyrehtyy noroiksi, teksti koostuu ilotulitussarjasta nokkelia havaintoja ja kommentteja arkitodellisuudesta. Ihmiset tulevat ja menevät, ovet paukkuvat, koneet kolisevat. Tekstiä pilkkovat sirpaleiksi suurin kirjaimin kirkuvat väliotsikot, jotka iltalehtityyliin lupaavat paljon enemmän kuin varsinainen sisältö antaa. Puhetta on valtavasti, mutta kaikki jää kesken, ilmaan, auki. Mistään ei taaskaan tule juuri mitään: vain menneisyyden tähtihetkissä riittää muisteltavaa. Liikutaan pintavesissä.

Hierarkkinen työyhteisö

Bloom tulee töihin hautajaisten jälkeen. Suuren sanomalehtitalon uumenissa hän kuljeskelee lähes kaikkien pompoteltavana, yksinkertainen homma mutkistuu matkan varrella. Hän on hierarkian pohjalla: jopa raisut lehdenmyyjäpojat ilkkuvat ja matkivat, lehtipainon väki tekee omavaltaisia muutosvaatimuksia, toimituksessa soitetaan suuta ja pelleillään, johto ei edes huomaa. Ilmoitustenhankkija on puun ja kuoren välissä, ei varsinaisesti kuulu joukkoon, vaikka itse niin haluaisikin. Muilla näyttää olevan helpompaa: sen kun kävelevät sisään ja jättävät juttunsa, arvovaltaisimpien perään jopa kysellään. Bloom on kaikille nöyrän kohtelias ja asiallinen, eikä hermostu mistään. Hiukan hän kuitenkin jupisee omia mietteitään sisäänpäin aika ajoin.

Lehdistön ritarit

Suurin osa jaksosta tapahtuu fyysisesti Evening Telegraphin toimituksessa, vaikka toimintaa onkin vähän. Puhetta sitäkin enemmän. Bloom menee sinne soittaakseen ilmoitusajan pidentämistarpeesta asiakkaalleen. Paikalle on valunut muitakin taannoisia hautajaisvieraita, jotka huvittelevat toimituksen väen kanssa irvailemalla juuri julkaistulle yltiöromanttiselle isänmaalliselle vuodatukselle. Kieltämättä kielikuvat tihkuvat siirappia, mutta uppoavat silti Bloomin mielestä kansaan kuin lämmin leipä. Lehtiväki on hänen mielestään periaatteetonta tuuliviirisakkia: yksi juttu on hyvä, kunnes kuulee seuraavan. Ei hän mietteitään ääneen lausu, äänessä ovat ihan muut miehet. On siellä isä-Dedaluskin, mutta hänen tekee jo mieli ryyppyä. Bloom poistuu vähän myöhemmin, hän lähtee etsimään asiakastaan, jota ei puhelimella tavoittanut.

Toinenkin porukka valmistautuu lähtemään, mutta väkeä lappaa lisää. Nuorempi Dedalus tulee tuomaan Mr. Deasyn suu- ja sorkkatautijuttua, kun nyt tuli luvatuksi. Päätoimittaja Myles Crawford tuntuu arvostavan Stepheniä ja heittäytyy sanailemaan "professori" Mc Hughin ja paikalla olevien freelancetoimittajien kanssa niitä näitä. Hyvin erilaisia tyyppejä tuntuvat olevan. Päivänpolitiikasta ollaaan perillä, antiikin historia hallitaan, sanaleikit ja kielipelit sujuvat, pressisakkia ollaan. Stephenkin voisi sopia joukkoon tummaan, mutta hän ei taida ihan hallita ammattietikettiä. Muistellaan parinkymmenen vuoden takaisia kohujuttuja ja kaikkien tuntemia tyyppejä, mutta entinen asianajaja O'Molloy kääntää puheen lakitupien todella suuriin sanataitureihin ja yliopistomies Mc Hugh huipentaa keskustelun kertomalla legendaarisesta väittelystä iirinkielen elvyttämisestä historiallisessa yhdistyksessä. Nokituksen makua: kuka on fiksuin…

Bloom palaa takaisin, mutta päätoimittaja kohtelee häntä hyvinkin kärsimättömästi. Kuin Aiolos Odysseusta pussista karanneitten tuulten vietyä hänet takaisin kyytiä anelemaan. Ilmoitushanke on vastatuulessa, mutta ei kannata luovuttaa. Ehkä se siitä vielä. Avaimet hukassa vähän kaikilla.

Sensuuri iski?

Bloom jää joukosta, muut lähtevät pubiin. Matkalla Stephen kertoo katkonaisen ja käsittämättömän tarinan kahdesta daamista, jotka yrittivät kiivetä Nelsonin patsaan huipulle maisemia katselemaan. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa miettiä, onko koko jutussa jotenkin kysymys lehdistösensuurista. Eikö tuon ajan Dublinissa mistään itsehallintoon tai itsenäistymispyrkimyksiin liittyvästä voinut edes puhua saati sitten kirjoittaa avoimesti? Koko ajanhan näissä jutuissa ja tarinoissa toistellaan samoja aiheita: Rooma, Egypti ja Englanti, Kreikka, juutalaiset ja Irlanti rinnastetaan. Bloomin juutalaisuus ja lukuisat satunnaiset viittaukset, joihin ei sen kummemmin kuitenkaan paneuduta, ovat ehkä puhtaasti symbolisia nekin. Haluaako Joyce sanoa, että osa irlantilaisista on hyljeksittyjä muukalaisia omassa maassaan, että kaikki syövät toisiaan: englantilaisten myötäilijätkin nousevat vain puolitiehen, niin kuin nuo mummelit, jotka syljeskelevät luumunkiviä toisten niskaan, kun eivät muutakaan uskalla.

Tosi vaikeaa asennoitua tähän kaikkeen nykyhetkestä käsin. Odysseus on kirjoitettu siinä vaiheessa, kun itsehallinto lopulta alkoi häämöttää, mutta sen tapahtumat sijoittuvat seisahtaneeseen aikaan ennen pääsiäiskapinaa. On mielenkiintoista, että Joyce viittaa kaukaisen Suomen tapahtumiin, vaikka kyseessä onkin varmaan ensisijaisesti onnekas päivämäärien yhteensattuma. Itsenäistymishankkeisiinhan Bobrikovin murhakin liittyi, ja monenlaisia ratkaisumalleja oli meilläkin haussa noihin aikoihin. Tiedonvälitys ei ollut ihan nykyisellä tasolla, mutta aika reaaliaikaista tietoa kuitenkin pystyttiin jo tuolloin välittämään lennätinteitse ja puhelimella. Luin vasta äskettäin Täällä pohjantähden alla, ja olen näkevinäni joitakin yhtäläisyyksiä näiden romaanien asetelmissa, niin erilaisia kuin ne sinänsä ovatkin. Joyce, kuten Stephen Dedalus ja Bloomkin, on yksin ajatuksineen. Linnalla on ehkä vähän helpompaa kuitenkin.

"Professori" tuntuu ymmärtävän Stephenin tarkoitusperät katkeraan loppuun asti. Muut ovat yhtä pihalla kuin lukijakin. Kaikki Dublinin raitiovaunut seisahtuvat paikoilleen sähkökatkoksen takia. Jakson kevyestä tunnelmasta huolimatta loppu kirskahtaa ikävästi.

Palautetta 

Lähetä palautetta!