|
Tulihan se piste sieltä lopulta Mollyn tajunnanvirran päätteeksi. Tästä loppujaksosta ei ole oikein mitään sanottavaa. Mollyn ajatusten karuselli jatkaa pyörimistään syöksyen yhä syvemmälle miesten, vaatteiden ja kuukautisten täyttämää maailmaa. Tytär Millyäkin muistetaan silloin tällöin, ei mitenkään lempein aattein. Viimeisenä on ajatuksissa Poldy kyllä.
Kannattiko?
Nyt on Odysseus luettu. Tämän opuksen lukemista ei kaikilta osin voi nautinnoksi sanoa, väliin oli lukuja jotka sai luettua vain sitkeydellä ja periksi ei sentään anneta - asenteella. Ilman vertaisryhmän tukea olisi jäänyt ilman muuta kesken. Alku tuntui lupaavalta, kaupungilla vaeltelujaksot, joissa tapahtumia ja henkilöitä tavattiin eri vinkkeleistä, suorastaan mukaansa tempaavia. Loppu laski kuitenkin kuin lehmän häntä, kyselyjakso oli varsinaista sananhelinää ja Mollyn vuodatus tuntui jotenkin irralliselta. No, olihan sekin tietysti toinen näkökulma.
Vähän tuntuu kuin minua olisi huijattu. Maineikas kirja, mutta jättää lukijan lopuksi ymmälleen. Tuntuu kuin Joyce hekottelisi haudassaan lukijan ällistykselle. Kai tätä voisi verrata Jumalan teatteriin, mitä kaikkea soopaa lukijalle/kuulijalle/katselijalle voi taiteen nimissä tarjota ja voiko ulosteista koskaan edes tulla taidetta (nimerkki viime yönä viemärin tarkastuskaivoa hämennellyt).
Toisaalta Bloom - ja ehkä myös Joyce itsekin - tuntuu olevan aika ymmällään oman elämänsä suhteen. Tuntuu kuin mikään ei alkaisi mistään, ei johtaisi mihinkään. Jospa se olikin Joycen tarkoitus; jättää lukija ällistyksen valtaan, kyselemään löytämättä kunnon vastauksia - tuntemaan kuin Leopold Bloom.
|
o AJK kotisivu
o Joyce