|
Loppua kohti
Mollyn mietteet kääntyvät ...
Loppua kohti Mollyn mietteet kääntyvät yhä perusteellisemmin
seksielämän yksityiskohtiin ja edellisessä jaksossa herännyt
viehätys muuttuukin yökötykseksi. Kun ei muuta sitten tulekaan,
vaan koko teos huipentuu tähän, jää yökötys
myös viimeiseksi vaikutelmaksi. Päähenkilö Leopold
Bloom ei enää saa lainkaan suunvuoroa, paitsi että Molly
muistelee avioliittoon johtaneen kosinnan. Se voidaan tulkita kylläkin
Bloomin voitoksi ja sillä tavoin koko kirjan onnelliseksi lopuksi.
Mutta tämä 'onnellinen loppu' on kuitenkin kuin vähäinen
sivuhuomautus, täysin epäsuhteessa kaikenlaiseen muuhun sanojen
tulvaan.
Ihan kuin olisi Joycelta loppunut veto kesken. Tai sitten on viimeisessä
luvussaan harkitusti vielä uudella tavalla naruttanut lukijaa. Mihin
jäi päivän (kirjan) mittaan moneltakin kantilta hahmottunut
Leopold Bloom? Mihin jäivät Bloomin ihmissuhteet? Mihin Bloomin
ympärillä käydyt sivistyneet puheet? Molly tapailee tosin
espanjaa ja vähän italiaakin, mutta sivistys limboaa. Oliko Molly
siis sittenkin vain kapakkalaulaja? Kun Molly avaa suunsa, mietteensä
musiikista, voisi odottaa korkealentoisempaa kuin tässä esitetty.
Seksikokemusten ruotiminen tukahduttaa musiikin kuten kaiken muunkin.
Leopold Bloom jää luuseriksi ja Odysseuksen irvikuvaksi, vaikkakin
itse asiassa jotenkin kuitenkin arvokkuutensa säilyttäen. Molly
ei myöskään lainkaan yllä Penelopen siveelliselle ja
moraaliselle tasolle. Mutta ehkä - ja itse asiassa helppo nähdä,
että - Joyce näin sen on tarkoittanutkin. Ei jää epäilystä,
etteikö Joycella ole sana hallussaan. Mutta ihmetyttää,
miksi hän käyttää kykynsä monipolviseen limboiluun
sen sijaan että ponnistaisi korkealle.
|