|
Tämä
nyt ainakin on keisarin uusia vaatteita. Vaikka miten päin
pyörittäisi, ei tästä täysjärkistä tule.
Taas muistuu mieleen kaksi taituria, joihin tätä voi verrata:
Dostojevski ja Cervantes. Joyce tarkoittaa mennä mielen syövereihin,
ehkä meneekin, mutta niin omituisiin ja niin usein niin pinnallisiin,
että ikävystyttää lukea. Toista on Dostojevski: hänkin
pyörii mielen syövereissä, mutta siinä on järkeä,
logiikkaa, uskottavuutta, kiinnostavuutta. Joyce pysyy surrealismissa.
Näin sanoisin, vaikka arkipäiväkin vilahtelee. Sitä
samaa on Cervantesilla, mutta ymmärrettävässä ja sympaattisessa
muodossa. Vaikka teksti on hullua, sitä kuitenkin lukee mielenkiinnolla
ja aina on järkipuhetta vastapainona.
Kyllä Joycen lukemiselle jää vain samantapainen tehdyn
uroteon arvo kuin avantouinnille ja maratonjuoksulle. Ei niistä mitään
pysyvää ja arvokasta jäljelle jää.
Tässäkin jaksossa voisi hyvin olla Bloomin ja Stephenin suhteen
kuvausta jotenkin niin, että siitä osaisi lukija päätellä
asioita, jos nyt ei missään tapauksessa haluta suoraan ja mutkattomasti
asioita sanoa. Minä en ainakaan juuri mitään kostu vastauksista,
joita annetaan ihan suoriinkin juuri näitä asioita koskeviin
kysymyksiin. Todellakin, aika monet kysymykset koskevat Stephenin ja Bloomin
yhtäläisyyksiä ja eroja, mutta mitä jää vastauksista
käteen?
Mitä kukin teki ulosmeno-ovella? Bloom asetti kynttilänjalan
lattialle. Stephen pani hatun päähänsä.
Mille olennolle oli ulosmeno-ovi sisääntulo-ovi? Kissalle.
Olivatko he epämääräisen epäaktiivisia? Herrat
virtsasivat "manuaalisen kirkumposition resiprookkisesti tehdessä
heidän virtsaelimensä näkymätömiksi…. "
|
o AJK kotisivu o Joyce