|
Huhtikuun
loppu. Sain Iliaan pitkäaikaislainaksi. Utelias kurkistus ensimmäiseen
runoon. Vaikutelma on tyrmäävä.
Runomitta vai mikä -jalka tämä on, näyttää
erilaiselta kuin Kalevalassa, kuin Ateenalaisten Laulussa. Ei se mitään,
tähän tottunee helposti. Mutta sisältö! Esiin vyörytetään
henkilögalleria jumalia, puolijumalia, sankareita sekä heimoja
ja kaupunkivaltioita. Jos jatko tuottaa samanlaisen nimitulvan, ei viikko
tule riittämään tekstiannosta kohti. Päätän
aloittaa salaa jo nyt ja varastoida tuotokset kesää varten.
Käytössäni on Otto Mannisen suomennos, painos vuodelta
1962. Silmiin pistää erikoisten epiteettien käyttö:
Akhilleus joutuvajalka, Apollo noutavanuoli, askelnopsa Akhilleus, Foibos
hohtavajousi, Thetis kuuleajalka. Muutenkin teksti on juhlallisen oloista,
mutta toisaalta kuvaus Odysseuksen laivojen rantautumisesta on aivan luontevaa
merimiesohjeistoa.
Osa henkilöistä on tuttuja, mutta heistäkin paljastuu
uusia piirteitä. Agamemnon on muistikuvissani arvovaltainen ja hyväntahtoinen
herra. Tässä katkelmassa hän on voittopuolisesti roisto.
Akhilleus osaa näköjään myös ajatella. Jumalat
ovat luku sinänsä. He ovat täynnä inhimillisiä
heikkouksia ja intohimoja. Zeus on ajoittain lähellä tohvelisankaruutta
ja väistelee vaimonsa epäluuloista silmälläpitoa. Muutkin
jumalat ovat kuin kadun ihmismassasta taivaisiin nostettuja. Miten tällaiseen
joukkioon luottava uskonto on saattanut toimia?
Avausrunon keskeinen vaikuttaja on aikansa pandemia, jokin rutoksi nimetty
tauti. Asutus lienee kasvanut kovin tiiviiksi ja kauppakosketuksien mukana
on ilmeisesti idästä kulkeutunut ihmisiin iskeytyviä mikrobeja.
Syyksi tulkittiin jumalten raivostuminen ja apuakin oli haettava samalta
taholta. Kun jumalia on useita, aina löytyi joku pyyntöihin suosiollisesti
suhtautuva.
Lukukokemuksen hieman hankalassa alussa pelastuksena on ollut lopun
selitysosasto. Arvelen jatkon sujuvan notkeammin henkilöiden ja heidän
kirjavien sukulaisuussuhteittensa käydessä tutummiksi.
|
o AJK kotisivu o Ilias