Koskela Pirkko
24 Akhilleun viha sammuu, Troijan sota taukoaa

Ympyrä sulkeutuu Sanansaattajattaret matkaan Hektorin lunnaat Suuri sovinto Hektorin kotiinpaluu Entäs sitten? Palautetta Lähetä palautetta!   Ympyrä sulkeutuu Ensimmäisestä Iliaan lukukerrasta minulle jäi mielikuva, että tarina alkoi tyhjästä ja loppui ilmaan. Tällä kertaa näen asian hiukan toisin. Tämä eepos on ennen muuta taideteos, joka solmii kyllä omat loimensa kauniiseen päätökseen. Jos vertasin Kalevalaa räsymattoon, niin Ilias olisi kai sitten turkkilainen kelim-matto tai joku muu itämaan ihme. Ensimmäisessä laulussa Akhilleun viha roihahtaa liekkiin, lopussa se sulaa kyyneliin ja ihmisten yhteiseen ja ikuiseen eron murheeseen. Tarkasti kuvaillut sotatapahtumat jäävät sittenkin vain kulisseiksi. Tarinan historiallinen todenperäisyyskin tuntuu viime kädessä sivuseikalta, jotain totta tässä kuitenkin on...   Sanansaattajattaret matkaan Itse kukin lienee Akhilleuksen lailla viskelehtinyt vuoteellaan omien murheittensa valvottamana. Tuskin monen mieleen on kuitenkaan juolahtanut hänen ratkaisumallinsa: raahataan vain vaivojen alkusyytä hevosvaljakolla aamunkoitteessa kolmasti ongelman ympäri: jos tuo tuosta helpottaisi! Moista menoa eivät edes omalaatuisen huumorintajunsa toisaalla paljastaneet ikivallat siedä loputtomiin katsella, ja kahdentenatoista aamuna Apollo lopulta saa kaunopuheisuudellaan muutkin puolelleen. Irikselle pannaan sanat suuhun, ja hän kiitää oitis Thetis-emosen luo, joka -hiukan ennenaikaisesti- on paneutunut itkemään kuolevaisen poikansa kovaa kohtaloa. Thetis käy puolestaan Olympolla saamassa ohjeita ja rientää jakelemaan äidillisiä neuvojaan Akhilleukselle: "Et unta, et ruokaa aattele lainkaan…Ois sylitellä ja lempiä sun hyvä neitoa nuorta, sill' elon ilmoill' etp' ole kauan…" Akhilleus lupaakin surunsa pehmittämänä luovuttaa Hektorin ruumiin lunnaita vastaan. Samanaikaisesti tuulena-kiitävä Iris käy yllyttämässä Priamosta lähtemään hakemaan poikaansa Hektoria vihollisleiristä yksin, vain ajomiehen saattamana. Suojelijaksi luvataan argontappaja Hermes, ja vakuutetaan, että Akhilleus itsekin on muuttunut armolliseksi. Iris toistaa Zeun ohjeet kuin koulutettu papukaija.   Hektorin lunnaat Turhaan Hekabe yrittää estellä vanhaa puolisoaan. Priamos pakkaa joutuin vaipat, raidit ja peitot, ihokkaat ja viitat sekä erinäiset taloustavarat ja mittaa kuormaan vielä kymmenen talenttia kultaa. Valtias häätää tylysti sauvallaan voihkivat iliolaiset pois jaloista, haukkuu pystyyn yhdeksän elossaolevaa poikaansa ylistäen menehtyneitä, Hektoria luonnollisesti ylitse muiden. (Lapsipsykologi kiristelisi taas hampaitaan…) Muulit valjastetaan vankkureitten eteen, ja murheellisen Hekaben neuvosta vuodatetaan viiniuhri Zeun apua pyytäen. Tämä lähettääkin suotuisan ennusmerkin, mikä kohentaa tunnelmaa huomattavasti. Virkapukuunsa sonnustautunut Hermes yhyttää matkalaiset virran partaalla hämärän jo laskeutuessa. Hän tekeytyy nuoreksi myrmidoniksi, kertoo Priamokselle, että Hektorin ruumis on ikivaltojen suojeluksen ansiosta yhä turmeltumaton ja lupautuu saattajaksi. Hermes vaivuttaa vartijat uneen, ja lunnaidentuojat pääsevät leiriin kenenkään huomaamatta. Hän avaa myös Akhilleun hirsistä rakennetun kenttäasumuksen portin salvat ja paljastaa sitten todellisen henkilöllisyytensä. Kuolematonten ei sovi astua kuolollisten katon alle, joten Priamoksen on nyt pärjättävä omin voimin.   Suuri sovinto Akhilleus ja Priamos, murhaaja ja murhatun isä kohtaavat. Surun ei-kenenkään-maalla he pystyvät kohtaamaan toisensa ja heittämään viholliskuvat mäkeen. Jumalat jakelevat hyvää ja huonoa onnea ihmisille summamutikassa, on tuurista kiinni, mitä sattuu saamaan. Vanha isä itkee uljasta poikaansa, nuori mies rakkainta ystäväänsä omaa vanhaa isäänsä ikävöiden. Kiivas luonto kuohahtaa välillä, mutta ei Akhilleus ole kivestä ja raudasta tehty: hän ei voi olla ihailematta rohkeaa Priamosta, joka lausuu: "Kärsiä sain, mitä ei elon ilmoill' ihminen kuunaan: poskeen poikani surmaajan minä kurkotin kättä!" Myös Priamos ihailee salskeaa vihollistaan. Niinpä Akhilleus vastaanottaa tarjotut lunnaat. Priamokselle valmistetaan ateria ja yösija, Hektorin ruumis pestään ja voidellaan ja puetaan isän tuomista lunnaista otettuihin kudonnaisiin, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Hevosetkin päästetään lepoon valjaistaan. Varmuuden vuoksi Akhilleus pyytää, ettei Patrokloksen haamu suuttuisi, ja lupaa tälle osan lunnaista. Mitenköhän tämän oli määrä tapahtua -polttouhrinako? Sopu on niin suloinen, että Akhilleus suorastaan yltyy leikinlaskuun todeten, että Priamoksen ei kannata näyttäytyä muille akhaijeille, ettei kävisi köpelösti. Hän kysyy paljonko aikaa tarvitaan Hektorin hautajaisjärjestelyihin, ja lupaa sen mittaisen aselevon.   Hektorin kotiinpaluu Hermes herättää kuitenkin yöllä Priamoksen ja kehottaa tätä hankkiutumaan turvaan Ilionin muurien suojaan. Aamun koittaessa ruumisvankkurit sitten saapuvat muurien juurelle. Kaunis Kassandra, Priamoksen näkijätytär huomaa tulijat ensimmäisenä ja huutaa yli kaiken kaupungin: "Tullos kansa jo kaikk', urot, naiset, Hektorin näätte!" Sitten alkavat yleiset itkiäiset. Andromakhe suree puolisoaan ja pienen poikansa isää, Hekabe rakkainta poikaansa (kaikki ne muut kaatuneet unohtaen), Helene lempeää ja ymmärtäväistä lankoaan. Kuten luonnollista on, kaikki surevat myös omaa osaansa sankarin poismenon ohella. Polttoroviota varten puita kärrätään vuorilta yhdeksän päivää: lähirinteet on epäilemättä parturoitu jo aikapäiviä vuosia kestäneen sodan kuluessa. Hautausmenot ovat muuten aivan identtiset Patroklon peijaisten kanssa, mutta kilpakisojen sijasta kaupungin väki kokoontuu yhteiselle muistoaterialle Priamon valtiaslinnaan. Huomenna taistellaan taas.   Entäs sitten? Sen pituinen se. Esirippu sulkeutuu. Tarina jatkuu lukijan päässä ja muiden kirjoittajien arkeilla. Homeros ei kerro Troijan viimeisistä päivistä, Odysseia on ihan eri juttu käsittääkseni. Puuhevosen tiedämme kaikki, Akhilleuksen kohtalosta jotakin. Minun muistaakseni Christa Wolf on kuvannut jatkon tapahtumia Kassandran silmin, tavalla, josta ei voi olla vetämättä yhdistäviä lankoja meidän päiviimme. Kyllä minä näen koko tämän eepoksen suurena kertomuksena pienistä ihmisistä elämän heiteltävinä. Sieltä erottuvat niin hyveet kuin paheetkin, kaikki inhimilliset tunteet, hiukan arkisia yksityiskohtiakin tapahtumien ankkuroimiseksi todellisuuteen. Taitava laulaja pystyy tuottamaan samaistumiskohteita monenlasille kuulijoille ja vielä ihan lopussa rakentamaan suuren vapauttavan sovituksen. Mutta ei tämä vallan ja väkivallan tarina tähän loppunut, kyllä se yhä jatkuu Lähi-Idässä, Itä-Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Tsetsenian vuorilla…

Palautetta

Lähetä palautetta!  Kirjoita otsikko palautteelle Kirjoita palauteteksti tähän Kirjoita nimesi tähän ..ja sähköpostiosoitteesi Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela

Asko Korpela 20021222 (20021222) o o AJK kotisivu o Ilias