Koskela Pirkko
22 Hepokuulun Hektorin hengenlähtö

Tuhontietäjä tähti Lopullinen vaaitus Koston suloisuus Määrätön murhe Tuumailua Palautetta Lähetä palautetta!   Tuhontietäjä tähti Troijalaiset pelastautuvat siis kaupunkinsa muurien suojaan Akhilleuksen jahdatessa Apollon luomaa harhakuvaa, mutta kohtalonsa pauloman Hektorin kunnia ei salli vetäytymistä hädänkään hetkellä. Reaaliaikaisessa kuvauksessa saamme seurata Priamoksen ja Hekaben riipiviä turhia vetoomuksia, ei hallitsijaparin vaan vanhenevan isän ja äidin suulla, samanaikaisesti kun Apollo pilkaten paljastaa Akhilleukselle eksytysjuonensa ja tämä kääntyy takaisin porhaltaen kuin hevonen kilpa-ajoissa yli kentän päin muurin katveessa odottavaa Hektoria. Tämän järkkymättömyys on ulkoisesti rikkumaton, mutta sisällä myllertää noidankattila, josta pulpahtelee esiin kaikenlaisia vaihtoehtoja ja muistumia. Hektor on minusta näistä sankareista ehdottomasti inhimillisin ja tietyllä tavalla ihailtavin juuri epätäydellisyydessään. Valtavan Peleun pojan pelottavan hahmon lähestyminen pahaenteisen koirantähden Siriuksen kaltaisena saa viime hetkellä miehen ottamaan jalat alleen, ja sitten kierretään Troijan kaupunginmuuria monta kierrosta kuin olympialaisissa ikään. Termiset lähteet toimivat maaliviivan korvikkeena, ja pääkatsomossa Olympon huipulla juoksua seurataan hädin tuskin tuoleilla pysyen.   Lopullinen vaaitus Neljännen kierroksen alkaessa aika on kypsä. Zeus mielisi vieläkin viivyttää kohtalon täyttymistä, mutta Athenen painostuksen seurauksena kolkon kuoleman kultavaaka painuu Hektorin päänmenoksi. Vielä puuttuvat kuolemattomat peliin: Apollo antaa yhä voimia Hektorin rintaan ja Athene rientää Akhilleukselle avuksi. Loppuratkaisu ei tunnu reilulta: Athene ottaa Hektorin veljen Deifoboksen hahmon ja lupaa tukensa, mistä syvästi kiitollisena Hektor rohkaistuu käymään päin hirmuista vastustajaansa, vaikka tietää tämän vahvemmakseen. Ratkaisevalla hetkellä veli haihtuu savuna ilmaan, ja miekasta ei ole peitselle vastukseksi. Hektor kuolee, mutta "ei ihan katkaissut toki kurkkua viiltävä vaski, jotta hän virkkaa vois sanan vielä ja vastata hälle." Dramaattisia tehoja ei puutu, kun käydään viimeistä vuoropuhelua. Hektor: "Vannotan vanhempais, oman henkesi, polvies kautta…ota lunnaat…ruumis luovuta heille sa taas, rovioll' ett' iliolaiset…minut polttais leimuavalla." Akhilleus: " Kunp' oma vimmani sais minut silpomahan sekä syömään raa'altaan sinut, moiset työt sä mull' olet tehnyt…vaikkapa punnitsis Priamos sun painosi kultaa…lihas linnut syödä ja koirat saa kitahansa." Hektor: (kuollen) "On rautainen sydän sulla ja rinta. Vaan varo, etten taivasten vedä kostoa päälles, päivän tultua tuon, jona uljuutes Paris ynnä Foibos Apollo jo sammuttaa liki porttia Skaian."   Koston suloisuus Hektorin heitettyä henkensä Akhilleus ottaa häneltä omat, Patroklokselle lainatut varjeensa takaisin. Muutkin akhaijit saapuvat nyt paikalle hämmästelemään kaatuneen uljasta muotoa -ja pistelemään häntä keihäillään! Aikaisemmin Akhilleus oli kieltänyt heitä osallistumasta kaksintaisteluun: kosto Patrokloksen surmaajalle oli oleva yksin hänen. Nyt Akhilleus puhuu joukoille: nyt olisi mahdollista yrittää kaupungin valtaamista, mutta Patroklos on vielä hautaamatta. "Vainajat Hadeen maill' ikiunhotus vaikk' erotelkoon, mieleni sielläkin aina on muistava ystävän armaan." Ylevän puheen jälkeen seuraakin sitten raadollisista raadollisin kohtaus, jossa Hektorin kinnerjänteet lävistetään, ja häntä raahataan Akhilleuksen valjakon perässä poikki pölyävän kentän laivoja kohti.   Määrätön murhe Troijan muurien sisäpuolella murheella ei ole mitään määrää. Äiti valittaa, isä itkee, kaupunkilaiset parkuvat: tapahtumien kulkua on seurattu tarkasti myös rintavarustusten suojasta. Äitinä on helppo eläytyä Hekaben tuskaan: "Lapseni, miks elän vielä ma koito sun kuolosi jälkeen, kun nämä kauhut näin? Olit yöni ja päiväni ylpeys…" Ainoa tietämätön on vaimo, joka on paennut päivän sietämätöntä jännitystä rauhoittavan kankaankudonnan pariin. Hektorille ollaan jo laittamassa kylpyvettä lämpiämään, kun tornista kantautuva voihke ja parku saapuu Andromakhen korviin. Sukkula kirpoaa käsistä permantoon, ja naisparka säntää sydän tuhatta ja sataa lyöden torniin näköalapaikalle -pyörtyäkseen saman tien, kun näkee puolisoaan laahattavan maan tomussa. Toinnuttuaan koko suvun naisten virvoittelemana hän puhkeaa elegiseen valitukseen, jossa hän jälleen suree ennen muuta pienen poikansa Astyanaksin, "kaupungin kuninkaan", kurjaa tulevaisuutta isättömänä, toveriensa hyljeksimänä orpolapsena. Hektorin ruumista saavat maan madot syödä akhaijein laivojen luona; kalliit palttinahurstit joutavat muistoroviolle.   Tuumailua Näin täyttyvät ihmisten ankarat kohtalot. Jumalat sohlaavat siinä välissä, ratkovat omia kiistojaan ja kaunojaan, manipuloivat tapahtumia, minkä ehtivät. Olen ihmetellyt tätä kreikkalaisen jumaltaruston näköalattomuutta: muut maailmanuskonnot käsittääkseni tarjoavat harjoittajilleen aina jonkinlaista toivoa ja usein myös eettisiä ohjeita ja moraalista selkärankaa. Nämä jumalat vain sotivat, lempivät, juonittelevat ja naureskelevat. Jonkinlaisen vastauksen sain lukiessani Marianne Fredrikssonin romaania "Den som vandrar om natten". Siellä sanotaan jotensakin näin: "Den hemliga kunskapen, som de grekiska mödrarna gav sina barn gällde konsten att i kritiska lägen lämna den egna personligheten för att sammansmälta med en gud eller ett hjälte. Sedan man iklätt sig gudens gestalt kunde känslan upplevas utan skam, dramat spelas, hämnden tas, vreden blixtra. Man fick rening. Några dagar senare när känslan tömts uppsökte man gudets tempel och frambar sitt tack. Inte för hjälpen, mer för att guden fanns där, redo att ge uttryck för människans mörka triumfer." Mielenkiintoinen näkökulma. Syntien anteeksiantaminen siis saman tien? Meidän uskontomme kai tarjoaa nimen omaan syyllisyyttä ja kilvoittelua maan päällä, sovitusta sitten joskus. Ja kuitenkin: jotain samaakin siinä selvästi on. En tiedä, ovatko nämä ajatukset kirjailijan omia vai laajemminkin tunnustettuja. Hän on kuitenkin kirjoittanut myös Raamatun kertomuksia uusiksi ainakin kirjoissaan "Evas bok" ja "Kains bok", pohtien nimen omaan tätä syyllisyyden problematiikkaa, ja sukupuolten sotaa aika vahvalla feministisellä linjauksella. Joka tapauksessa tämä Hektorin kuolemasta kertova laulu on mielestäni ilman muuta maailmankirjallisuutta puhtaassa muodossa. Jälleen näen mielessäni myös teatterin näyttämön.

Palautetta

Lähetä palautetta!  Kirjoita otsikko palautteelle Kirjoita palauteteksti tähän Kirjoita nimesi tähän ..ja sähköpostiosoitteesi Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela

Asko Korpela 20021206 (20021206) o o AJK kotisivu o Ilias