Koskela Pirkko 
19 Vihat mielestään jalo jätti jo Peleun poika

Homeros: Ilias

Äiti ja poika

Sitten viime viikon olen oppinut, että Akhilleus kutsuttiin päälliköksi Troijan sotaan vain 15-vuotiaana, suoraan Skyroksen tyttösten joukosta, missä Thetis turhaan oli yrittänyt häntä piilotella (http://homepage.mac.com/cparada/GML/). Nyt ymmärrän tämän tiiviin äiti-poika -suhteen aivan uudessa valossa. Akhilleushan on vielä tässä vaiheessakin vain nuorukainen paljon kokeneempien konkarien joukossa. Ei ihme, että äiti pitää lapsensa puolta ja lohduttelee häntä kaikin keinoin. Ei ihme, että Akhilleus reagoi niin kiihkeästi hyvässä ja pahassa. Tässä kohtaa on kuitenkin kasvun paikka, ja nuori tuittupää pystyy kuin pystyykin nielemään sappensa ja ottamaan lusikan kauniiseen käteen. Liikuttavasti hän kantaa siinä sivussa huolta ystävän ruumiin mätänemisestä ja joutumisesta kärpästen ruuaksi. Ihmeaine ambrosia auttaa kuitenkin tässäkin vaivassa. 
 
 

Suuri sovinnonteko

Leirikokoukseen kutsutaan kaikki kynnellekykenevät huoltojoukkoja ja raajarikkoja myöten. Viimeisenä saapuu itse Agamemnon, siipeensä saaneena sekä fyysisesti että psyykkisesti. Akhilleus ryhtyy suurieleisesti aloitteentekijäksi. Taannoin sydänkäpyseksi kuvailtu Briseun tytär onkin nyt pelkkä tyhjä tyttö, joka olisi joutanut kuolla jo aikapäiviä. Miehellä on sana hallussaan: "Olkoot olleitaan, miten loukkasivatkin…itse ma pois vihat viskaan, sill' ei leppymätönnä kaunaa mun tule kantaa…" 

Agamemnon ottaa kiireesti puheenvuoron korostaen omaa arvovalta-asemaansa. Hän hiljentää riemastuvat akhaijit sattuvin sanoin: "Kuultava vuoroon on kukin, ei tule keskeytellä toisten; tottunehellekin käy näet tuo tukalaksi. Ken mitä virkkaa voi, mitä kuulee miessorinassa? Häipyy, hämmentyy väkevinkin siinä jo ääni." (Mies tietää mistä puhuu: elävästi tulee mieleeni 8b:n maantietotunti!) Ylipäällikkö ei onnu piirin keskelle, vaan puhuu arvokkaasti istumapaikaltaan. Kaikkien on nyt kuuleminen, kun hän julkisesti tunnustaa olleensa väärässä, vaikka syy sälytetäänkin jumalien niskoille. Jos itse Zeuskin tuli harhautetuksi Herakleen syntymän yhteydessä, kuinka ei ihminen erehtyisi? Kaiken kansan kuullen Agamemnon toistaa myös lupauksensa lepytyslahjoista. Akhilleus ei mammonasta piittaa, vaikka suostuukin tällä kertaa ottamaan ne vastaan. Ihan sama, kunhan vain taisteluun lähdetään mahdollisimman pian! 
 
 

Järki ja tunne

Monineuvoinen Odysseus edustaa järjen ääntä kokouksessa. Ensin on syötävä ja suotava, että jaksetaan tapella iltaan asti. Siinä yhteydessä on yllin kyllin aikaa kunnon sovitusseremoniaan, josta ei tavaraa ja valoja puuttuman pidä. Kunnon kemut parantavat koko sotajoukon henkiset kolhut ja ilahuttavat kaikkien mieltä. Agamemnonin katu-uskottavuuden säilyttämisen kannaltakin tämä on välttämätöntä. Agamemnon oivaltaa oitis Odysseun sanoissa piilevän viisauden, ja lähettää tämän noutamaan sovintolahjoja. Omana lisätilauksenaan hän haluaa vielä karjun uhrattavaksi jumalille. 

Akhilleus vastaa tunnepohjalta: "Toisena aikana toimittaa tuo ois sopivampi, kun…ei ole rintani näin sotaintohon syttynyt tuimaan." Hän kieltäytyy syömästä ja juomasta ennen kuin ystävät on kostettu ja häpeä häädetty. Odysseus saa hänet kuitenkin myöntymään ruokataukoon ikäänsä ja kokemukseensa vedoten: "Vatsall' ei toki vainajiaan sovi surra akhaijein." Taisteluun on käytävä mahdollisimman pian, mutta rajansa on suremisellakin. Kokous siis päättyy varsin sopuisissa tunnelmissa. 
 
 

Patroklos ylitse muiden

Aika ihmeelliseltä tuntuu tuo käyttämättömänä palautetun ihanaisen Briseun tyttären tunnepurkaus Patrokloksen ruumiin äärellä. Tyttöhän suree ryöstäjänsä kuolemaa kuin ystävän poismenoa. Kyllä Patroklos varmasti oli eläessään hyvä ja inhimillinen ihminen sodankin keskellä, vaikka osittain on tietysti kysymys sijaistoiminnasta: oman kohtalon orpoutta ja puolison kuolemaa on hyvä itkeä samalla kun toimittaa muodollista itkijänaisen virkaa yhdessä muiden sotasaalisneitojen kanssa. Vai miten tätä oikein pitäisi tulkita? 

Aterian valmistusaika suo myös miesväelle tilaisuuden surra vainajiaan ja muistella kotiin jääneitä omaisiaan. Tunne korventaa edelleen väkevänä Akhilleuksen sielua: ruoka ei maistu, kun ystävä ei ole tarjoilemassa, ei oman isän eikä pojankaan menetys tuntuisi pahemmalta. Viimeksimainittu on varmaan syntynytkin vasta Akhilleuksen sotaanlähdön jälkeen, luulisin. -Zeuskin säärii murheen lyömää sankaria ja lähettää Athenen järjestämään pakkoruokintaa nektarin ja ambrosian avulla. Jumalatar ei tiputusletkuja tarvitse, vaan valaa aineet suoraan Akhilleuksen rintaan. 
 
 

Kohti loppurutistusta

Niin sitten akhaijit lähtevät liikekannalle kimmeltävin vaskin ja kirskuvin hampain. Akhilleus loistaa taivaisiin saakka ainutlaatuisessa sotisovassaan ja perintöpeitsineen. Jumalsyntyinen Ksanthos-hepo saa kuitenkin Hereltä hetkeksi puhekyvyn ja muistuttaa sankaria lähestyvästä kuolemasta. Patrokloksen tuho ei ollut suinkaan hevosten syytä: kaiken tämän on kohtalo säätänyt. Akhilleus kuittaa ihmeen lyhyeen todeten tämän toki tietävänsä, mutta ensin on Troijan väki saava tuta hänen kättänsä kyllin. Uusia uhrauksia lienee odotettavissa. 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pirkko Koskela ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20021116 (20021116) o o AJK kotisivu o Ilias