Ristiriitaisin tuntein olen tätä maailmankirjallisuuden merkkiteosta
lukenut. Käsitykseni mukaan olen jonkin sortin pasifisti. Sotia en
siis ihannoi enkä sotakirjallisuutta lue. Tämä on kuitenkin
juuri sitä. Samalla tässä on kuitenkin jotakin kiehtovan
runollista. Sen vuoksi koko ajan pyörii mielessä: Miten tähän
pitäisi suhtautua? Tässä tunnutaan ihailtavan sotasankaruutta
avoimesti. Sotaa tunnutaan käytävän melkein vain sodan vuoksi.
Missään tapauksessa eivät luonnonrikkaudet tai yhteiskuntaideologiat
ole päällimmäinen motiivi kuten nykysodissa. Kokonaisuutta
hämmentää vielä lisää se että jumalat
osallistuvat ja ikäänkuin avoimesti pelaavat peliään
ihmisten kohtaloilla. Jumalten kannalta ihmiset näyttävät
olevan samanlaisia satauhreja kuin eläimet ihmisten kannalta. Paljon
on näistä ajoista länsimainen jumalakäsitys muuttunut,
jos ovat sodankin motiivit muuttuneet.
Valat
Ensin syöksytään taistoon uhmakkaasti, mutta sitten aletaan
empiä ja muistetaan mahdollisia seurauksia. Troian Helenasta on kysymys.
Mitä jos ratkaistaisiin edustajien välityksellä? Yksi kummaltakin
puolelta ja muut vain katselisivat? Siinähän olisi järkeä:
päästäisiin takaisin kotiin vaimojen ja lasten luo sen sijaan
että tuuperruttaisiin taistelukentälle. Valat vannotaan. Valauhrit
kuitenkin henkensä menettävät.
Tähystelyt muurilta
'Virkkaos mulle nyt, kenpä on tuo uros valtava tuolla,
kenpä akhaijein aimoja mies tuo sorja ja suuri.'
Puolin ja toisin kyräiltiin ja katseltiin, millaiset olisivat edustajat,
jotka kunnian ratkaisisivat. Paris ja Menelaos ne olisivat. Kuinkahan tuossa
käynee? - Jumalat lopulta ratkaisevat, eivät taistelijat itse.
Pariin ja Menelaon kaksintaistelu
Menelaos onnistuu (Athenen avustamana) kypärän hihnalla kuristamaan
vastustajansa, jonka kuitenkin Afrodite viime tipassa pelastaa. Siis jumalattaret
pitävät ihmisiä pelinappuloinaan. Mutta pitääkö
sopimus? Tuokaa Helene, hän on nyt Menelaon oma.
|
o AJK kotisivu o Ilias