|
Luvun alussa ruhtinas miettii, että mitään ei ollut tapahtunut ja toisaalta tuntuu kuin olisi tapahtunut hyvinkin paljon. Lukijasta puolestaan tuntuu, että on joutunut seuraamaan Kekkosen polkkaa: kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin, näin kai se meni!
Aglajan vanhemmat ovat epätietoisia siitä, pitäisikö heidän olla kauhuissaan vai tyytyväisiä Aglajan mahdollisesta kihlauksesta ruhtinaan kanssa, Adelaidan häitä on taas lykätty Aglajan mahdollisen kihlauksen vuoksi, ruhtinatar Belkonskajaa on konsultoitu ja hänen mielestään kärpäsestä on tehty härkänen.
Aglajan mieliala on ailahdellut. Suututtuaan ruhtinaalle ja kiellettyään tätä enää tulemasta häntä tapaamaan on lähettänyt ruhtinaalle lahjaksi siilin, jonka merkitystä nyt joudutaan miettimään joukolla. Yllättävää kyllä, ruhtinas on tästä siililahjasta ollut hyvillään ja saapuu jälleen Jepantsinien luokse.
Aglaja alkaa tentata ruhtinasta tämän tulevaisuudensuunnitelmista ja siitä, millä tavoin ruhtinas aikoo tehdä hänet onnelliseksi. Lopulta Aglaja kuitenkin pyytää ruhtinaalta anteeksi mielettömyyttään ” josta ei tietenkään voi olla mitään seuraamuksia”. Tämän lausahduksen lukija ymmärtää niin, että Aglaja ei missään tapauksessa ole ajatellutkaan kihlausta ruhtinaan kanssa, mutta Aglajan äiti Lizaveta taas tulkitsee asian aivan päinvastoin.
Ruhtinas tapaa puistossa Ippolitin, jonka kanssa käy keskustelua milloin Aglajasta, milloin Ganjasta, mutta Ippolit on kaltaisensa, hän kuvailee ruhtinasta lapseksi, joka kohtelee häntä kuin posliinikuppia.
Ruhtinas päättää keskustelun hänelle ominaisella ylevällä lausahduksella:”Kulkekaa meidän ohitsemme ja antakaa meidän onnemme meille anteeksi”.
Luvun päättyessä jää miettimään, miten käy ruhtinaan ja Aglajan ”romanssin”, miten Nastasjan kohtalo muotoutuu, miten kenraali Ivolgin selviää halvauskohtauksestaan ja paraneeko Ippolit nyt Pavlovskin terveellisessä maalaisilmassa keuhkotaudistaan.
Kolmesta viimeisestä luvusta on jäänyt mieleen ryöppyäviä keskusteluja, jotka ehkä kuvaavat venäläistä kansanluonnetta, mutta myöskin yleispätevästi ihmisluontoa. Minun on toisaalta mahdotonta uskoa, että suomalaisessa keskustelussa paljastuisi yhtä avoimesti keskustelijan salaiset mietteet, lähinnä kai puhuttaisiin yleisistä asioista, politiikasta. Näistä keskusteluista kyllä paljastuu Dostojevskin vahvuus ihmismielen kuvaajana, mutta romaanin juonen rakennetta nämä toistuvat, vuolaat keskustelut eivät mielestäni kovinkaan hyvin palvele. Vai onko sittenkin niin, että lukijaa ärsyttämällä pidetään hänen mielenkiintonsa vireillä!
|