| Lukija tutustuu kenraalittareen,
hänen hermostuneeseen tapaansa osallistua keskusteluun ja hänen
lempeän moittivaan puhuteluun, kun kohteena ovat tyttäret. Tyttäret
tietävät, että äidin tuikealta vaikuttava puhe on vain
huolestuneisuuden aiheutamaa ja huvittuneesti esittävät välihuomautuksia
ja jopa oikovat äitiään, kuitenkin koko ajan kohteliaasti.
Nuorin tytär tokaisee tosin hyvinkin suoraan:"Voi, maman, lakatkaa
tärkeilemästä.." mutta lisää "olkaa hyvä"!
Keskimmäinen tytär on herkkä nauramaan ja vanhin tytär
on tietysti viisas ja energinen, niinkuin vanhimmat tyttäret aina
ovat.
Nuorimman tyttären suorasukaisesta, joskin kunnioittavasta puhetavasta
tulee mieleeni, että äitini, joka oli sisarussarjan nuorin (ja
vilkkain!) sinutteli äitiään, kun taas muut lapset teitittelivät
tätä. Ja näin tapahtui 1900-luvulla Suomessa, joten ihmekö,
jos 1800-luvun Venäjällä lapset teittitelevät äitiään.
Välit ovat kuitenkin läheiset ja lämpimät.
Huolellisen perheenemännän tavoin kenraalitar huolehtii siitä,
ettei vieras tarpeettomasti sotke itseään tai aamiaishuonetta
ja suunnittelee ruokaliinan solmimista ruhtinaan kaulaan. Kuten kenraalitar
epähienosti ääneen huomauttaa, ruhtinas vaikuttaa kuitenkin
täysin salonkikelpoiselta ja ruokaliina saa jäädä ruhtinaan
polvelle, missä hän on sitä tottunut pitämään!
Alkulämmittelyn jälkeen keskustelu sujuu kutakuinkin normaalisti,
jos emme ota lukuun kenraalittaren lapsekkaita huomautuksia omasta liian
hyvästä luoneestaan ja ruhtinaalle osoitettuja kehotuksia kertoa.
Kuten tyttäret toteavat on vaikeata noin vain ryhtyä kertomaan
ilman että aihetta on rajattu, mutta kun kenraalitar on täsmentänyt
kehotuksensa koskemaan Sveitsiä ja ruhtinaan mielipidettä siitä
alkaa ruhtinas ilman mitään pidäkkeitä kertoa kokemuksistaan.
Saamme tietää, että ruhtinas oli Sveitsissä onnellinen
ja alkoi parantua.
Tyttäret arvelevat, että ruhtinas on filosofi aikomuksenaan
opettaa heitä ja tämän kuullessaan ruhtinas hymyilee. Aglaja,
jolla on kova tarve päästä esiin, väittää,
että ruhtinaan filosofia on samalaista kuin rahakkaan virkamiehen
lesken, joka puhuu koko ajan kopeekoista. Olen eri mieltä. Ruhtinas
puhuu taivaan ja maan rajaviivasta, vapauden ja ajan suhteellisuudesta.
Vanhin tyttäristä, Aleksandra, on tavoittavinaan ruhtinaan
kertomuksista sellaisen punaisen langan, ettei ainoatakaan hetkeä
voi mitata kopeekoissa ja kysyy, luuleeko ruhtinas elävänsä
viisaammin kuin muut. Ruhtinas myöntää, että näin
hän luulee.
Tytärten nälviviin huomautuksiin kenraalitar suhtautuu moittivasti:"
Ruhtinas puhui kauniisti, hieman vain suruvoittoisesti. Miksi sinä
haluat nolata hänet?"
Keskustelu kääntyy jälleen kuolemanrangaistukseen, ruhtinas
on nähnyt kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon
ja nyt hänen mieleensä pälkähtää ajatus,
että Adelaida voisi maalata kuolemaantuomitun pään ja papin
pitelemän ristin, papin, pyövelin, parin apulaisen kasvot ja
taustaksi teloitusta seuraamaan tulleiden ihmisten alhaalla näkyviä
päitä ja silmiä.
Vaikuttaa siltä, ettei Adelaida ole oikein innostunut moisesta
aiheesta. Sen sijaan hän haluaa kääntää puheen
häntä itseään lähempänä olevaan teemaan
: ruhtinaan rakkaustarinoihin. Lopulta ruhtinas kertoo, ettei ole ollut
rakastunut, hän on ollut onnellinen muilla tavoilla!
|