Niin siinä sitten käy, kuten viime jakson lopussa ennakoitiin: ruhtinas aloittaa sen päiväisen monologin. Kaikki alkaa siitä kun ”iäkkääksi anglomaaniksi” luonnehdittu herra tulee maininneeksi ruhtinaan kasvattajana toimineen Pavlištševin nimen. Ruhtinas kehuskelee miestä maasta taivaaseen ja tulee samalla loukanneeksi kertojaa: onko niin outoa, että hänen sukulaisensa voi olla jalosydäminen ihminen, kyselee herra. Siitä ruhtinas saa aiheen ylitsevuotaviin anteeksipyyntöihin.
Ruhtinaan kiihtymys nousee huippuunsa, kun hän kuulee kasvatti-isänsä kääntyneen katolisuuteen vanhoilla päivillään. Ei voi olla totta! Ruhtinas manaa katolisuuden alemmaksi kuin ateismin. Ateismissahan uskotaan nollaan, mutta katoliset väärentävät karkeasti Jeesuksen opin. Seurapiiri hiljenee kuuntelemaan ruhtinaan vuodatusta kasvavalla hämmästyksellä: anglomaani, ”vanha virkaherra”, Belokonskajan muori ja kaikki muutkin. Jos Jepantšinit olivat äsken hermostuneita ruhtinaan vetäytymisestä puhumattomana nurkkaan, nyt he vasta hermostuvatkin. Vauhtiin päästyään ruhtinas analysoi muun muassa venäläisyyden luonteen. Ateismi on venäläisille luonteva valinta, hän kuuluttaa. Kuulijoiden hillitsevät puheenvuorot, joissa hänen puheensa leimataan liioitteluksi, hän torjuu välittömästi huomaamatta sitä, että hän tulee ehkä loukanneeksi näitä. Ruhtinas on kuitenkin onnellinen, sillä hän käsittää olevansa ystävien ympäröimänä.
Yhä kiihkeämmäksi paisuva puheenvuoro päättyy kuin sinfoniaorkesterin vyörytys äkilliseen lautasten ja patarumpujen räsähdykseen. Ruhtinas tulee töytäisseeksi pöydällä olevan arvokkaan maljakon sirpaleiksi lattialle. Hän jähmettyy puhumattomaksi – ja tarkkailee tilannetta kauhuissaan kuin olisi sen ulkopuolella. Eniten häntä kauhistuttaa ja ihmetyttää se, että hän tuli tehneeksi juuri niin, kuin Aglaja oli ennustanut. Seurueen reaktio on yllättävä. Hiljaisuus alkaa rikkoutua hyväntahtoisiin naurahduksiin ja ennen pitkää koko seurapiiri nauraa tapaukselle vapautuneesti. Ruhtinas pyytää vuolaasti anteeksi, mutta kenraalitar vähättelee vahinkoa: menehtyyhän sitä ihmisiä, mitä nyt yhdestä saviruukusta. Korkea virkaherra vetää ruhtinaan viereensä istumaan. Hän on alkanut kiinnostua tästä – ei vähiten ruhtinasta ja Nastasjaa koskevien juorujen innoittamana. Koko kohtaus todistaa Dostojevskin suurenmoista dramatiikan tajua – ja jatkoa seuraa.
Koetun antikliimaksin jälkeen Dostojevskin sosiaalisen ”orkesteriteoksen” intensiteetti alkaa taas kohota, sillä ruhtinas pääsee jälleen vauhtiin. Hän alkaa kehua seurapiirejä, mutta liikkuu aroilla alueilla: hän luettelee niitä heikkouksia, joita seurapiireihin liitetään, naurettavia tapoja, teennäisyyttä ja kaikkea muuta. Hän pitää kuitenkin seurapiirejä arvossa ja kunniassa. Tämä yleensä niin vaatimaton mies tulee korostaneensa, että ruhtinas hänkin on, muiden ruhtinaiden joukossa. Häneen suhtaudutaan kuitenkin positiivisesti. Jopa Belokonskajan muori kannustaa häntä: ”Jatka, mutta älä läähätä”. Aglaja kuitenkin seuraa vakavana ja huolestuneena ruhtinaan vuodatusta.
Hyvää ja huonoaTapahtumien nouseva intensiteetti katkeaa yllättävästi toisen kerran, kun ruhtinas saa kohtauksen. Hän vaipuu maahan ja tyyny asetetaan hänen päänsä alle. Tunnelma on mennyttä, ja vieraat alkavat kohta poistua. Belokonskajan muorin tuomio on, että ruhtinaassa on sekä hyvää että huonoa, enemmän kuitenkin huonoa. Kenraalittaren arvio on samoilla linjoilla: ruhtinaasta ei tule koskaan vävypoikaa taloon. Luonteelleen uskollisena hän kuitenkin muuttaa kantaansa, kun Aglaja toteaa, että hän ei ole koskaan suostunut ruhtinaalle, eikä tule sitä tekemäänkään. Kenraalitar moittii tyttärensä puhetta ja sanoo arvostavansa ruhtinasta enemmän kuin seurapiirejä. Hän on tietämättään epäoikeudenmukainen Aglajaa kohtaani, vihjaa kertoja. Dramaattinen lukujakso päättyy tähän Dostojevskille tyypilliseen vihjailuun: kaikki ei olekaan aivan niin kuin henkilöiden puheiden perusteella näyttäisi.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20080316 (20080316) o Ajk kotisivu o Dostojevski o WebMaster