Mikään ei muutu Venäjällä?Teoksen kolmas osa alkaa kuvauksella Venäjällä vallitsevasta tilanteesta. Virkamiehet ovat aloitekyvyttömiä - se tuntuu olevan suorastaan edellytys viran saamiseen. Puita mätänee pinoissa, kun niitä ei saada kuljetetuksi pois, ja niin edelleen - epäkohtia riittää. Vaikuttaa aivan nyky-Venäjän kuvaukselta. Kyllä tietynlainen kulttuuri istuu tiukassa. Kenraalin arvo on monen korkein tavoite. Ihmettelinkin kenraalien runsautta tässä tarinassa - seurapiiriin osui niitä vähintään kaksi kappaletta. Ruhtinaita on myös lähes vaivaksi asti (kun puhuu ruhtinaasta, täytyy joskus mainita nimi, ettei sekoiteta päähenkilöömme). Kaikki tämä tilanteen esittely pohjustaa Jepantšinin perheen kuvausta, joka tässä lukujaksossa suoritetaan aluksi kenraalittaren ajatusten kautta.Huolia tyttäristäKenraalitar on huolestunut tyttäristään ja heidän naimatilanteestaan. Adelaida on sentään onnistunut pyydystämään oman ruhtinaansa, mutta Aleksandraa uhkaa selvästi vanhanpiian kohtalo. Pahin on kuitenkin Aglajan tilanne. Hän on kapinallinen, häijy ja muutenkin omituinen. Meni jopa leikkaamaan vuosikausia kasvatetut pitkät hiuksensa! Kenraalitar havaitsee, että tytär on samanlainen kuin hän itse. Jokin salaperäinen nimetön kirje on vihjannut, että tytöllä olisi yhteyksiä "tuohon elukkaan". Minulle jäi vähän epäselväksi onko kyseessä Nastasja vai ruhtinas - molemmilla kun kenraalitar vaivaa päätään lähes samaan hengenvetoon. Huolta tuottaa myös epäilys, että Aglaja olisi rakastunut tuohon ruhtinaan ketaleeseen. Kenraalitar ei vieläkään tajua, mitä tai ketä tarkoitetaan "surullisen hahmon ritarilla", ja sekin kismittää häntä. Kenraalittaren tajunnanvirta on hengästynyttä ja poukkoilevaa. Hän on kaikesta huolestuva ja huolenaiheitaan suurenteleva ihminen. Toisaalta alemmuudentuntoinen, toisaalta päällekäyvä kuin yleinen syyttäjä. Haukkuu usein miestään säälimättömästi, mutta kuitenkin rakastaa tätä! Tasapainoton tyyppi kertakaikkiaan! Silti häntä kunnioitetaan seurapiireissä.Sivusta-adjutantti dominoiKenraalitar raahaa siis ruhtinaan kotiinsa, missä on väkeä koolla kuistilla, ei kuitenkaan kenraali itse. Sivusta-adjutantti Rasomski dominoi kenraalittaren harmiksi keskustelua. Ruhtinas on vaiti, ja samoin Aglaja. Sivusta-adjutantti esitelmöi kevyeen tyyliin liberalismista ja sen epävenäläisestä toteutuksesta maassa. Myös sosialismi tulee mainituksi. Ei osannut kirjailija aavistaa, minkälainen kammotus siitä kehkeytyi myöhemmin. Puhe venäläisyydestä kuulostaa hiukan nykyisen Putinin ajan doktriinilta.Ruhtinas ottaa kantaaRuhtinas ottaa tosikkona hänelle esitetyt filosofiset kysymykset todesta ja saa myös Radomskin vakavaksi. Onko jo aikaisemmin mainittu kuuden murha yksittäinen vai yleinen tapaus, utelee Radomski. Ruhtinas viittaa vankilavierailuillaan saamiinsa kokemuksiin rikollisten mielenlaadusta ja todistaa tämän murhan yksittäistapaukseksi: koska murhaaja perusteli tekoaan köyhyydellään ja mielsi siis tehneensä oikein, kyseessä on erityistapaus, sillä yleensä rikolliset ymmärtävät tehneensä väärin. Tämän näkemyksen jälkeen ruhtinaaseen katsotaan uudella tavalla, arvostavasti, sanoisin.Kuuden ihmisen murha herättää ajatuksiaTämä keskustelu tuo jälleen mieleen viime aikojen väkivallanteot meillä ja muualla. Nämäkään murhaajat eivät miellä tehneensä väärin, sillä he ovat mielestään oikealla asialla. Minusta tuntuu, että Dostojevskin kuvaama yhteiskunta oli suurista epäkohdistaan huolimatta ainakin osiltaan humaanimpi kuin meidän. Tosin meilläkin suuri enemmistö tuomitsee väkivallan, mutta jotenkin yhteiskuntamme on tullut väkivaltaisemmaksi kuin ennen. Väkivaltaa ei myöskään näytetä tuomitsevan yhtä määrätietoisesti kuin ennen. Ajatellaanpa vaikka Tuntemattoman sotilaan uuden näytelmäversion tiettyjen yksityiskohtien käsittelyä julkisuudessa. Arvostelijat ovat haltioissaan ja hyväksyvät "taiteellisena" ratkaisuna presidentin ja muiden silmäätekevien kuvien ampumisen. Mitä tekemistä nyky-Suomen johtajilla ja vaikuttajilla on Linnan tekstin kanssa? Mielestäni kyseessä on näytelmän tekijöiden julkisuudenkipeys, jota tyydytetään ratsastamalla väkivallalla ja toisten ideoita rääpimällä - kun omia ei ilmeisesti ole. Tämä on henkistä väkivaltaa, jolla yritetään horjuttaa nykyistä vaikuttajaluokkaa, jota tietysti voi ja pitääkin arvostella, mutta asiaperustein, ja ennen kaikkea tarjoamalla vaihtoehtoisia ratkaisuja. Tappaminen on hirmuvaltiaan, fanaatikon ja mielenvikaisen ratkaisu. Vielä yksi osoitus aikaamme raastavasta arvoköyhyydestä: Helsinkiin ehdotetaan pystytettäväksi Leninin patsasta, miehelle, jolle suurten ihmisjoukkojen tappaminen oli arkipäivää!Ippolitin sielunelämääKenraalitar on taas ymmällään. Välillä hän puolustaa ruhtinasta, välillä on taas kovasti tätä vastaan. Käy ilmi, että Ippolit on sittenkin suostunut tulemaan taloon toipumaan. Kun ruhtinas haluaisi mennä heti tätä tapaamaan, Kolja estelee, arvellen, että sairas haluaisi nyt levätä. Minua alkaa jo vähän kyllästyttää Ippolitin sielunelämän vatvominen. Hän pyytää vastaanottamaan anteeksipyyntönsä ja hän antaa itsekin anteeksi taannoisessa joukkokokouksessa olleille. Ainakin nykyihmiselle tällainen hienovireisyys ihmissuhteissa tuntuu kovin vieraalta. Jotenkin kovin vähäpätöisistä - tosin ilmeisesti näille yksilöille tärkeistä - tapahtumista tehdään tässä juttua. Kuten nyt edellisessä lukujaksossa tapahtuneesta Nastasjan pikavierailusta ja sen yhteydessä tapahtuneesta ilmeisen perusteettoman velkauutisen levittämisestä.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20071203 (20071203) o Ajk kotisivu o Dostojevski o WebMaster