|
Tässä takautumana esitetyssä luvussa selviää, miksi kenraali riitaantui niin Lebedevin kuin ruhtinaankin kanssa. Tai no, selviää ja selviää. Rahapussin katoamista ja uudelleen löytymistä ei kosketella lainkaan, mutta sen sijaan kenraali Ivolginin tarinat siirtyvät niin uskomattomiin sfääreihin, että väkisinkin putkahtaa mieleen paroni von Münchhausen jostain kaukaa. Lopulta mies puhuu itse itsensä niin pussiin, ettei enää voi kuin poistua takavasemmalle.
Kenraali Napoleonin paasipoikana
Ardalion Aleksandrovits Ivolgin omassa persoonassaan on joutunut odottelemaan ruhtinas Myskiniä, joka myöhästyy sovitusta tapaamisesta itsestään riippumattomasta syystä. Herrojen piti keskustella jostain tavattoman tärkeästä asiasta, joka on määräävä koko kenraalin tulevaisuuden. Kysymys voisi olla rahasta, mutta toisaalta myös vuokraisäntä Lebedev on edellisenä päivänä riitaantunut kenraalin kanssa ja pitänyt tätä avoimesti pilkkanaan. Valitettavasti kenraalilla on odotteluaikana seuranaan ruhtinaalta lainattu aikakauslehti, jonka tarinoiden ympärille hän joutessaan kehräilee ihan omia juttujaan.
Lebedevin ja kenraalin välirikon syynä on ollut kenraalin tavaton taipumus liioitteluun juovuspäissään. Lebedev on saanut tarpeekseen ja kertonut itse niin paksun jutun, että sitä on mahdoton uskoa, ja huomauttanut pilkallisesti päälle, että jos kerran sitä, niin miksei sitten tätäkin. Tästä kenraali saa oivan aiheen aivan uskomattoman pitkään ja yksityiskohtia pursuavaan stooriin muka omasta lapsuudestaan suurten historiallisten tapahtumien näyttämöllä Napoleonin paasipoikana. Täytyy kuitenkin muistaa, että aivan samalla tavoin hän kirjan ykkösosassa muunteli lehdestä lukemansa juttua junasta heitetystä koirasta, ja esitti sen omana kokemuksenaan. Kenraali esittää loukkaantunutta ja antaa ymmärtää, että jos kerran moukkamainen Lebedev ei usko hänen sanojaan, hänen on lähdettävä talosta perheensä helmaan. Kuitenkin edellisenä päivänä kenraali halusi välttämättä sopia tästä tapaamisesta ruhtinaan kanssa – siis jo ennen kyseistä suukopua!
Ehkäpä kenraali ajatteli voivansa ruhtinaan avulla korvata kadonneet rahat, mutta joutui muuttamaan suunnitelmiaan, kun lompakko yllättäen löytyi? Ehkä Lebedev suorastaan piilotti lompakon itse päästäkseen manipuloimaan kumppaniaan? Tunnetusti muisti pätkii pahastikin, kun viinan kanssa tarpeeksi läträtään. Näillä kaveruksilla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, mutta ruhtinas yrittää tapansa mukaan silotella asiaa ja ymmärtää molempia osapuolia niin pitkälle kuin mahdollista. Lopulta kenraali poistuu todellisen mielenliikutuksen vallassa eikä suinkaan vihassa, kuten myöhemmin annetaan ymmärtää. Ehkä häntä yksinkertaisesti alkaa hävettää. Napoleon-jutut menevätkin lopussa ihan tolkuttomiksi, ikään kuin kenraali itse olisi pikkupoikana päässyt vaikuttamaan Euroopan historian muotoutumiseen. Yksin jäänyt ruhtinaskaan ei voi kuin nauraa ääneen kymmenen minuutin ajan, vaikka sääliikin kenraaliparkaa ja soimaa itseään yllytyksestä.
Isä ja poika
Aivan kappaleen lopussa palataan kohtaukseen, jossa kenraali poistuu mekastaen ja lähes järjiltään menneenä myös Ptitsynin huvilalta Kolja vanavedessään. Siinä välissä on tapahtunut jotain merkillistä myös Jepantsinien luona, mistä varmaan saamme myöhemmin kuulla lisää. Romaanin rakenne on tässä kohtaa merkillisen hajanainen.
Kolja on niin nuori, ettei hän ollenkaan tahdo pysyä kärryillä moisessa menossa, mutta uskollisena poikana hän seuraa isäänsä ja yrittää saada tämän rauhoittumaan. Hän itkee ja ajattelee myös epätoivoista äitiraukkaansa yrittäen saada isän palaamaan takaisin kotiin. Äkkiä Koljan vilpittömyys saa Ardalion Aleksandrovitsin täysin romahtamaan häpeästä ja hän olisi valmis rehellisiin tunnustuksiin, mutta fysiikka pettää ja halvaus ehtii ensin. Lukija jää hämmentyneenä miettimään, onko kyseessä veritulppa, aivoverenvuoto vai maksan lopullinen pettäminen. Viime sanoikseen hän mutisee sekavia Rooman kuninkaasta ja Maria Petrovna Sutuginasta, keitä he sitten lienevätkään. Onko kenraalillakin luurankoja kaapissaan? Ota hänestä selvää, sanottiin ennen vanhaan…
|