|
Nukuttuaan päivän valoisan ajan ruhtinas Myskin uskaltautuu vihdoin lukemaan Nastasjan kirjeet Aglajalle. Käy ilmi, että etukäteen kuviteltu oli sittenkin luettua kauheampaa, vaikka pää menee kyllä sekaisin tästäkin. Poloinen ruhtinas ei oikein osaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, joten kirjeet tavallaan selvittävät joitakin tunnesotkuja hänelle, mutta vahvistavat myös vanhojen pelkojen aavistuksia. Samaan kiihkeään hengenvetoon puhutaan rakkaudesta ja kuolemasta. Ruhtinas harhailee taas kerran alitajunnan pimeässä puistikossa menettäen ajan- ja todellisuudentajunsa.
Intohimoiset kirjeet
Lukijasta tuntuu, kuin Nastasjan vuolassanaiset kirjeet olisivat vähintään puoliksi tarkoitetutkin Myskinin luettaviksi. Aglaja on valittu tämän kaukosuhteen esiliinaksi tai välikappaleeksi. Molemmille osapuolille hän edustaa puhtautta ja viattomuutta, vaikka itse kuinka haluaisi murtautua irti sovinnaisista raameistaan. Myskin haluaa nähdä hänet Nastasjan vastapoolina, Nastasja taas peilaa häneen Myskinin parhaita ominaisuuksia. Pontevasti Nastasja vakuuttaa, ettei suinkaan halua alentaa itseään muiden silmissä, vaikka Myskin muuta väittää. Hänen suuri ajatuksensa on, että Myskinin ja Aglajan onni on oleva yhteinen, kun taas hänen oma kohtalonsa on Rogozinin käsissä. Valon voimat liittoutukoot pimeän voimia vastaan ihan perinteiseen malliin!
Aglajahan väitti, että Nastasja tappaa itsensä heti mahdollisten häiden jälkeen. Kirjeistä hän ei ole tätä lukenut, vaan Nastasja vihjaa Rogozinin suunnittelevan murhaa. Synkät silmät saattavat kaiken lisäksi olla seurausta isien pahoista töistä! Rogozinin väkivaltaisista taipumuksista olemme saaneet aikaisemminkin lukea, joten huoli tuntuu aiheelliselta.
Pimeä puisto, valoisa yö
Luettuaan kirjeet Myskin lähtee taas harhailemaan ulos selvittääkseen ajatuksiaan. Takana on monivaiheinen vuorokausi ja päiväsaikaan nukuttu raskas uni, jonka aikana rauhaton mieli pyöritti Nastasjaan liittyviä unikuvia. Pimeästä puistosta ei löydy rauhaa, ja valoisa kesäyö hämmentää ajantajun, joten hän hakeutuu Jepantsinin huvilalle kuvitellen, että on vielä säällinen vierailuaika. Aivan pöpperöisenä ruhtinas vastailee yöpuulle valmistautuvalle Aleksandralle, joka saa yllätysvieraan sekoilusta makeat naurut ja mehevän jutun kerrottavaksi muille.
Paluumatkalla puiston varjoista ilmaantuu äkkiä Nastasja, joka haluaa kiihkeästi tietää, onko ruhtinas nyt vihdoin onnellinen, ja heittää samalla viimeiset jäähyväiset. Ruhtinas ei oikein saa sanaa suustaan, eikä suunvuoroakaan. Taustalla häälyy Rogozin, joka palaa vielä takaisin saateltuaan kyynelehtivän naisensa odottaviin vaunuihin. Rogozin vahvistaa kaiken: huomenna he matkustavat, hän on lukenut kirjeet ja tietää kaiken, eikä kiellä partaveitsenkään olemassaoloa. Hän tivaa vastausta onnellisuuskysymykseen ja poistuu katkeran vahingoniloisena, kun ruhtinas rajattoman murheellisena huutaa: ”En, en, en!”
Koko kohtaus on unenomainen. Tapahtuuko tämä kaikki todellisuudessa vai ruhtinaan houreissa? Nastasjan kirjeissä on muutamia ajatuksia, jotka syventävät hänen luonnekuvaansa: aika vähän hän on saanut puhua omalla äänellään, ja kaikilla tuntuu olevan hänestä hiukan erilainen käsitys. Eniten jää mieltä hiertämään tämä lause: ”Kun tuntee abstraktista rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, niin melkein aina rakastaa ainoastaan itseänsä”. Mitähän Myskin siitä mahtoi ajatella?
|