Tämähän etenee kuin suosikkisarja: uusia paljastuksia joka jaksossa, mutta myös uusia koukkuja, jotta pysyisimme kanavalla. Tässä lukujaksossa tapahtuu ulkoisesti vähän, mutta sisällöllisesti paljon: ruhtinas Myskin ja Aglaja Ivanovna istuvat vihreällä penkillä jutustelemassa aamutuimaan, ihan niin kuin pitikin, mutta samalla selviää monta aiemmin hämäräksi jäänyttä yksityiskohtaa päähenkilöiden aiemmista vaiheista ja muutamat merkillisetkin reaktiot alkavat vaikuttaa ymmärrettäviltä. Aivan lopussa paikalle pelmahtaa vielä kenraalitaräiti perusteellista selvitystä vaatien.
Kolme sanaa sinulle: ole ystävä minulle!
Aglaja saa kuulla unenpöpperöisen ruhtinaan kuvauksen Lebedevin huvilan tapahtumista, mutta ei oikein pysty keskittymään. Hän kun on sopinut tapaamisesta voidakseen kertoa Myskinille, että on valinnut tämän uskotukseen ja opastajakseen. Hän on kehittänyt ihan oman teorian pääjärjestä ja sivujärjestä, ja ihailee kovasti ruhtinaan ominaisuuksia edellisen suhteen. Olisiko Aglaja-neiti nyt tunneälyn käsitettä kehittelemässä? Kovin järkevä ja aikuinen hän tahtoisi olla, mutta jotenkin liikuttavasti hänen puheissaan kuitenkin paljastuu nuori ja kokematon tyttö, joka vielä on varsin taipuvainen romanttisiin haaveisiin kotoa karkaamisesta, maailmanparantamisesta ja platonisesta kiintymyksestä. Ja vielä niin herkkä punastumaan! Kotona aina vain holhotaan tai kiusataan, kukaan ei ymmärrä. Puhutaan vain naimisiinmenosta, kosijoita pyörii nurkissa, salaa luetuista kielletyistä romaaneistakaan ei muuta löydy – mutta täytyisihän olla muutakin, jotain suurempaa ja todellisempaa: goottilaiset katedraalitkin ovat näkemättä!
Ruhtinaan rakkaudet
Myskinin tunne-elämän myrskyt ja tyvenet alkavat myöskin hahmottua lukijalle. Hän on siis päätä pahkaa rakastunut Nastasjaan, jonka näkee pelottavan intohimoisena ja itsetuhoisena. Alussa hän uskoi voivansa pelastaa älykkään naisen itseinhon suosta ja estää häntä joutumasta perikatoon huonossa seurassa. Torjutun kosinnan jälkeen pari jopa asui yhdessä kuukauden päivät, mutta sitten Nastasja lähti omille teilleen todistaakseen ettei ole rakkauden arvoinen, ja ruhtinas alkoi epätoivossaan ajatella Aglajaa kuin kirkasta aamua ja viileää vettä. Tässä tilanteessa kirjoitettiin se ensimmäinen kirje, jonka pohjalta tämä nykyinen tilanne on kehkeytynyt. Kumpikaan ei oikein tunnu olevan perillä omista tunteistaan, koska ne ovat niin sekavat. Nastasja sen sijaan tuntuu rakastavan ruhtinasta, koska haluaa ohjailla häntä onnellisempaan elämään oman maineensa ja kunniansa uhraten. On vaikeaa kuvitella silloisia olosuhteita: oliko tilanne todella niin epätoivoinen, kuin miksi osapuolet sen kokevat?
Aglajan murheet ovat ihan toisella asteikolla: hän haluaa ensisijaisesti aikuistua ja päästä kodin umpiosta ulos avaraan maailmaan, rakkaudesta hänellä on hyvin vähän kokemusta. Ehkä hän puuskahtaa menevänsä Ganjan kanssa naimisiin juuri siksi, ettei osaa lukea sanojen takana olevia merkityksiä. Ruhtinas taas lukee niitä niin hyvin, että on välillä sotkeutua sympatioihinsa. Hän ymmärtää hyvän ihmisessä, mutta ei aina tajua toisten laskelmointia ja oman edun tavoittelua. Tosin useammin kuin kerran on myös käynyt ilmi, että hän pystyy myös näkemään nämä vähemmän jalot pyrkimykset, mutta jättää ne omaan arvoonsa pyrkiessään säilyttämään oman suuntansa elämässä.
Mikä on totta?
Kaiken tämän jälkeen lukija jää kuitenkin kyselemään yhdessä Lizaveta Prokofjevnan kanssa, mistä totuudesta on kysymys. Jos ruhtinas tietää, ettei pysty enää rakastamaan Nastasjaa, miksi hän kärsii, näkee unia ja sopii tapaamisia? Jos Aglaja haluaa vain mentorin, miksi hän loukkaantuu ja oikuttelee kuullessaan, että ruhtinas tuli paikkakunnalle Nastasjan tähden? Jotenkin tuntuu, että asiat voisivat oieta vähemmälläkin vääntämisellä, mutta ehkä siten olisi tullut kirjoitetuksi nopeammin unohtuva teos. Oopperalibretonkin tästä olisi kyllä saanut.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Koskela Pirkko 20080128 (20080128) o Ajk kotisivu o Dostojevski o WebMaster