|
Romaanin aika on unenomaista. Kuvittelin, että ollaan jo aamussa, mutta Ippolit herääkin vain muutaman minuutin torkahduksen jälkeen kellon käydessä vasta yhtä. Yö tuntuu loputtomalta tapahtumien vyöryltä, joka kieputtaa ihmisiä holtittomasti yhä uusiin outoihin tilanteisiin. Järjen kontrolli rakoilee pahasti, mieleeni pyrkii muistumia Dublinin kesäkuisesta yöstä, jossa Leopold Bloom ja nuori Stephen hortoilivat seuralaisineen.
Katsokaa, kuulkaa, ymmärtäkää!
Ippolit siis herää hätkähtäen: olenko pilannut suuren hetkeni nukkumalla lapsellisesti pommiin? Koko ajan on ollut selvää, että hän on suunnitellut jotain hyvin dramaattista tapahtuvaksi auringon noustessa. Kuvittelisin hänen suunnittelevan itsemurhaa, vaikka tässä luvussa asia ei vielä täysin selviä. Vaikuttaa myös siltä, että häntä herkeämättä tarkkaileva Jevgeni P. ja kenties myös Rogozin epäilevät hänen mahdollisesti hautovan myös murha-aikeita ruhtinas Myskinin pään menoksi. Vehkeilyistä ainakin on puhuttu vähän väliä, ja heti alkajaisiksi Ippolit tekee selväksi, ettei hän todellakaan ole ruhtinaan ystävä, vaan pilkkaa hänen arvojaan julkisesti.
Vakuututtuaan siitä, että aika on kypsä (käytetäänkö sanaa Venäjällä yhtenä juopumuksen lukemattomista synonyymeistä?), hän vetää koko humalaisen seurueen huomion itseensä ja lyö pöytään ison sinetöidyn kirjekuoren. Mielenkiintoa lietsotaan taitavasti: ei paljasteta mistä oikein on kyse, soudetaan ja huovataan avaamisen kanssa, lopulta heitetään lanttia. Ja sitten avataan Välttämätön Selitys, jonka jälkeen vedenpaisumus saa tulla! Tällaisista elkeistä voisi päätellä, ettei poika oikeasti edes tahdo kuolla, vaan haluaa, että häntä kerrankin kuunnellaan.
Niin kuin minä näin
Lopulta Ippolit alkaa lukea pitkää ja sekavaa sepustustaan pitkällisen koukertelun jälkeen. Jopa Rogozin luopuu tarkkailijan roolistaan hetkeksi ja lausahtaa katkerasti:"Toisin on tätä asiaa hoideltava, nuori mies, toisin."
Tästä Ippolit pillastuu täysin ja väittää Rogozinin käyneen yöllä luonaan kiusaamassa ja pelottelemassa äänettömyydellään. Voisihan Rogozin miettiä, josko kuumapäinen Ippolit hoitaisi ruhtinaan pois tieltä, ettei hänen itsensä tarvitsisi tehdä niin raskasta ratkaisua.
Piinattu ja tuskainen tämä sairas nuori mies selvästikin on. Varmuuden vuoksi hän haluaa selittää aivan kaiken yksityiskohtaisesti, ettei häntä vain vahingossakaan ymmärrettäisi väärin. Ennen kaikkea on tärkeää, ettei hänen pitkään harkitsemaansa synkkää päätöstä vain luultaisi lapselliseksi päähänpistoksi tai juotujen samppanjalasillisten aiheuttamaksi houreeksi.
Siispä hän selittää suhdettaan ruhtinaaseen, Pavlovskiin tulonsa syitä, omia pahoja uniaan, jotka niin hyvin kuvastavat hänen ahdistustaan tappavan taudin syömänä. Entisiä valheitaan hän selittää myös seikkaperäisesti, mutta sitten päästään elämänkatsomuksellisiin asioihin. Onko parempi elää puoli vuotta tai kuukausi kituuttaen vai lähteä uljaasti itse päättämällään hetkellä? Kannattaako elää pientä ja turhanaikaista elämää, niin kuin ne, joilla riittää päiviä tuhlattavaksi. Eikö kuka vain voi olla oman onnensa seppä, jos vain on terve? Tärkeintä on elämä ja pyrkimys eteenpäin, ei päämäärään pääseminen! Suuria sanoja, joita on vaikea saada selkeästi ilmaistuksi. Monin paikoin teksti hajoaa sekavaksi soperteluksi, mutta kyllä Ippolit on pitkinä valvottuina öinään käynyt perimmäisten kysymysten äärellä. Nyt kaikki alkaa kuitenkin olla hänelle samantekevää.
|