|
Miten sattuikin taas tämä lukujakso niin sopivasti vuodenvaihteen ja syntymäpäivien juhlinnan yhteyteen! Meilläkin poksauteltiin korkkeja vielä pikkutunneilla, mutta onneksi päivänkoittoon ei tähdännyt enää tällä iällä kukaan - tähän aikaan vuodesta kun olisi pitänyt sinnitellä vielä paljon kauemmin kuin Venäjän valkeassa suviyössä. Ruhtinas Myskinin yllätyssynttäreille kokoontunut sekalainen seurakunta juhlii samppanjan voimin kuin Aku Ankassa konsanaan, eikä kukaan vaivaudu edes piiloutumaan sankarin saapuessa kotiin. Tai kuinkahan on: sanojen sumuverhon takana piileskelee yksi jos toinenkin.
Kuistilla kuplii
Ruhtinas kotiutuu siis Rogozinin kanssa mielenkuohun vallassa, mutta selvin päin. Yön pitkinä tunteina on oltu paljain sydämin totuuden porteilla. Lebedinin huvilalla ollaan vallan toisenlaisissa tunnelmissa. Paikalla on kirjava joukko erilaisissa humalan asteissa olevia ihmisiä, jotka ovat käyttäneet ruhtinaan syntymäpäivää oivana tekosyynä jatkaa jo alkuun päässyttä juhlimista. Hiukan epäselväksi jää, kenen pulloja kuistilla on availtu, mutta isännänvirkaa toimittava Lebedev itse on "tavanmukaisessa iltatilassaan" ja solkkaa omiaan vieraiden iloksi. Punainen lanka katkeaa tuon tuostakin, eikä puheissa muutenkaan oikein ole päätä eikä häntää. Tuntuu kuin jäljiteltäisiin herrasväen salonkikeskusteluja, mutta muoto on sisältöä tärkeämpi. Kuinka Dostojevski sanoikaan…"teeskentelee , vieläpä ilman vähintäkään sydämen vilpittömyyttä…" Kaikkea ei voi panna samppanjan syyksi, vaikka juopumus siivittääkin Lebedevin sanoja. Hän tuntuu oikeasti epärehelliseltä omaneduntavoittelijalta, joka ei koskaan paljasta kaikkia
korttejaan. Toki seurueessa on muitakin, joilla on salaisuuksia ja suunnitelmia. Sairas Ippolit kumoaa pikareita ja hautoo jotain tempausta, jahka aamu sarastaa. Ferdytstsenko ja Burdovski sanovat katuvansa ja peruvat entisiä puheitaan, mutta eivät tarkkaan ottaen paljasta, mitä ja miksi. Jevgeni Pavlovits petaa tulevaisuuttaan ja yrittää hankkiutua Myskinin ystäväksi muiden silmissä. Hän yrittää käydä kauppaa kiintymyksestä tiskin alla ja on jo ehtinyt käydä neuvottelemassa kaksintaisteluhaluisen upseerin kanssa sovinnosta. Pelimies selvästi tämäkin! Muka puheenjohtajana toimiva isä-Ivolgin on aika pihalla, joskin tolkussaan vielä. Ganja, Lebedevin nuoriso sekä Ptitsyn tarkkailevat tilanteen kehittymistä.
On huomattava, että pulloja oli kaiken aikaa yhä availtu, toteaa Dostojevski ohimennen. Osa vieraista tekee lähtöä, mutta ei saa lähdetyksi. Jutut käyvät yhä tolkuttomammiksi, mutta samalla tunnelma latautuu. Jokin tässä nyt hautuu kohti kypsymistään. Useat paikallaolijat tarkkailevat toisiaan, jotkut tietävät selvästi asioista enemmän kuin muut.
Mistä ystävä tunnetaan?
Miksi nämä ihmiset ovat kokoontuneet yhteen? Verkostoitumisestahan tässä taitaa olla kysymys: vaikka ollaan lomalla, sosiaalinen kudos solmiutuu kaiken aikaa uudenlaisiksi kuvioiksi. Hyötyä tavoitellaan - rahaa, suhteita, ilmaista kestitystä, tukijoita omille näkemyksille, liittolaisia vihollisia vastaan…rattaat kolisevat ja vauhti on kova. Ruhtinas Myskin tuntuu välillä ainoalta pyyteettömältä tyypiltä tässä sakissa, ja ehkä juuri siksi hän tuntuu myös niin epätodelliselta lukijan mielestä. Samasta syystä muut haukkuvat häntä idiootiksi: viesti on, että ei noin voi elää! Moni henkilö tässä luvussa vakuuttelee ruhtinaalle ystävyyttään, mutta oikeastaan vain Vera Lebedev lähestyy häntä ystävän tavoin. Ruhtinas myös tunnistaa avoimen katseen ja vilpittömän ystävälliset sanat ja tervehtii Veraa aivan ensimmäiseksi. Useaan otteeseen tulee todetuksi, että hän kyllä näkee toisten vehkeilyjen läpi, mutta haluaa silti nähdä hyvän melkein jokaisessa kohtaamassaan ihmisessä.
On hiukan järkyttävää, miten lasten ystäväksi tunnustautunut ruhtinas ei löydä sielunveljiä ja sisaria edes nuorison joukosta. Näissäkin kemuissa nuorimmat kuuntelevat ja katselevat korvat soikeina ja kaulat venyen aikuisten kummia kotkotuksia. Kolja ja Lebedevin nuoremmat lapsetkin alkavat jo kasvaa ulos viattomuuden ajasta: ihmissyöntijutut ja ryyppäävät aikuiset kiehtovat enemmän kuin liian makea ja äitelä lapsuus. Kuitenkin aikuistuminen parhaimmillaan voisi olla ymmärryksen kehittymistä, sitä, että oppisi näkemään pintakuohun takaa asioiden merkityksen ja ihmisten todelliset pyrkimykset. Tämä juuri on ruhtinas Myskinin elämänasenne, ainakin silloin, kun järki on ohjaksissa eivätkä tunteet liiaksi riepottele kokematonta miesparkaa.
Aivan lopussa tunnelma tiivistyy räjähdysherkäksi. Keller ja Ivolgin kritisoivat vihdoin vaienneen Lebedevin puheita. Ganja ja Rogozin synkistelevät yhdessä. Jevgeni Pavlovits saa vihdoin laatuaikaa ruhtinaan kanssa ja voi lopettaa Ippolitin silmälläpidon, mutta päivänkoiton hetki on jo lähellä. Sivuhenkilöt marssitetaan ruokapöydän ääreen: kyllä suolainen varmaan jo maistuukin.
|