|
Otsikko tarjoutuu kuin itsestään: tässä lukujaksossa puhutaan paljon ja suureen ääneen, mutta asiat eivät siitä suinkaan käy selvemmiksi, päinvastoin. Kyseessä on suurromaanin toisen osan avausluku, jonka päättyessä lukija on enemmän kuin ymmällään. Epäilen sitä, minkä viimeksi luulin ymmärtäneeni: mitä ihmettä tästä kaikesta oikein tulee? Luenko yhteiskuntakriittistä teosta vai rakkausromaania, psykologista draamaa vai seurapiirikomediaa - vai kenties näitä kaikkia rinnakkain ja lomittain?
Tarina pitää otteessaan, ja sen lisäksi monien ajatusten ja kuvausten tavaton nasevuus jaksaa hämmästyttää yhä uudelleen. Eipä taida olla paljonkaan uutta auringon alla!
Pyhä byrokratia
Kukapa meistä valtion tai kuntien palkkalistoilla puurtavista ei joskus olisi purkanut paineitaan samansuuntaisin miettein kuin Dostojevski aloituskappaleessaan: kenraaleita tai niiksi pyrkiviä kyllä piisaa, ja toimeliaan ja käytännöllisen viranhaltijan parhaita hyveitä ovat säädyllinen arkuus ja sovelias originaalisuuden puute! Kun säästöjä tarvitaan, käytetään mieluummin juustohöylää kuin tervettä järkeä tai luovaa mielikuvitusta. Venäjän nykymenolla tuntuu olevan pitkät juuret. Tavaratonnit seisovat vain nykyään rekkajonoissa valtatien varressa eivätkä loputtomiin hankiin juuttuneissa junanvaunuissa.
Hullunkuriset perheet
Jepantsinit eivät oikein mahdu sovinnaisiin raameihinsa, vaan poukkoilevat kukin tahollaan yli laitojen. Liikaa impulsiivisuutta, liian heikko itsetunto. Kenraalitar on nainut kunnon miehen, joka kuitenkin on alhaista syntyperää, vaikka onkin omilla toimillaan hankkinut rahaa, suosijoita ja sitä kautta yleistä arvonantoa ja kunnioitusta. Perheen asema ei kuitenkaan ole kenraalittaren mielestä riittävän vakaa: kenties heille sittenkin nauretaan selän takana. Tämäkö juuri nakertaa Lizaveta Prokofjevnan sydäntä ja saa hänet hermoilemaan ja nalkuttamaan rakkaimmilleen? Hän on itse nuoruudessaan kyennyt tekemään epäsovinnaisia ratkaisuja, mutta haluaisi säästää tyttärensä omilta väistämättömiltä pettymyksiltään. Nämä sisäiset epäilykset ja ristiriidat purkautuvat välillä päättöminä temppuina ja puuskahduksina, kun on niin vaikeaa tietää, miten pitäisi toimia.
Tyttäristä Aglaja tuntuu todellakin käyttäytyvän samantyyppisesti kuin äitinsä, mutta hänessä on myös isänsä laskelmallisuutta. Adelaida taas on löytänyt ilmaisukeinon taideharrastuksestaan, ja hänen miesasiansa ovat järjestymässä äitiä tyydyttävällä tavalla. Vanhin tytär Aleksandra on tieten tahtoen jättäytymässä vanhaksipiiaksi, ja osoittaa muutenkin huolestuttavasti kiinnostusta "tuota kirottua naiskysymystä" kohtaan näyttäen mallia siskoilleenkin. Hämmästyttävän itsenäisiä nämä huolella varjellut tyttäret ovat!
Salonkikeskustelua pergermällä
Ruhtinas Myskiniä siis viedään Jepantsinien huvilalle kuin pässiä lieassa. Kenraalitar haluaa nyt kerta kaikkiaan selvittää missä mennään Aglajan suhteen, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Paikalla on väkeä kuin meren mutaa jo ennestään, ja lisää tippuu illan mittaan. Kenraalittaren saapuessa saaliineen Jevgeni Pavlovits selostaa juuri vuolaasti näkemyksiään venäläisestä liberalismista, tai pikemminkin sen epävenäläisyydestä. Oikeastaan tässä taidetaankin olla sosialismin juurilla. Miehet puhuvat, naiset enimmäkseen vaikenevat - mutta ajattelevat kuitenkin, ilmeisesti aika suurin kirjaimin! Ilmassa on selkeästi riidan aineksia: ainakin Aleksandra tuntuu kovasti kapinoivan sisarensa sulhon näkemyksiä vastaan, vaikka ei voikaan ilmaista näkemyksiään kovin suorin sanoin.
Keskustelun kuuluu olla kepeää. Naisten roolina tuntuu olevan sukkelien välihuomautusten heittäminen, jos väittely käy liian kärkeväksi. Aglaja tosin kieltäytyy tästäkin ja pitää mykkäkoulua. Ruhtinas Myskin ei alkuunkaan lähde pinnallisten puheiden ja verhottujen viittausten tielle, vaan istuu vaiti tilannetta tarkkaillen. Hän on koko ajan hyvin tietoinen Aglajan läsnäolosta, mikä tietysti kertoo siitä, että tyttö on hänelle tärkeä. Suoraan kysyttäessä hän kuitenkin yrittää tapojensa mukaisesti vastata mahdollisimman vilpittömästi, vaikka muut pitäisivätkin tätä naiiviutena. Loppujen lopuksi ruhtinaan vastaus yleisen ja yksityisen suhteesta jossain ajankohtaisessa tapauksessa osoittaakin syvällistä itsenäistä ajattelua. Hän ei tyydy toistelemaan toisten mielipiteitä tai yleisiä kliseitä, niin kuin julkisessa keskustelussa helposti käy.
Kolja tuo viestin, että sairas Ippolit on sittenkin saapunut Lebedevin huvilalle ruhtinas Myskinin pyynnöstä. Tämä siis oli Pietarissa käynnin tarkoitus! Puitten takia, mutisee ruhtinas…mutta seurue ei ensinkään ymmärrä hänen motiivejaan. Ruhtinas S. valaa öljyä laineille toteamalla, että paratiisia maan päällä ei saada toimeen noin helposti, vaikka tarkoitus olisikin hyvä. Kenraalitar on jälleen kerran ihan pihalla ja ehdottaa kiukkuisena, että lähdettäisiin nyt kerta kaikkiaan vaikka sinne soitantoa kuuntelemaan, kuten alun perin oli tarkoituskin.
|