|
Idiootin ensimmäisen niteen lopetuskappale kiteyttää mainiosti ainakin sen, miten puhutaan yhtä, kun tarkoitetaan toista. Vaikuttaa siltä, että ainakin tuohon aikaan moinen velmuilu oli suorastaan seurapiirihyve. Ei ollut sopivaa puhua asioita halki, ja ainahan siinä onkin riskinsä - katu-uskottavuus kärsii, jos paljastaa korttinsa lopullisesti. Vaikeaselkoiset viestit jättävät paremmin pelivaraa, jos vastapelurin reaktiot osoittautuvat toisenlaisiksi kuin oli tarkoitus. Jopa suoraluontoinen kenraalitar verhoaa kuulustelunsa korulauseisiin ja esittää välillä tarkoitushakuisesti hupakompaa kuin onkaan. Vain ruhtinas Myskin yrittää puhua niin kuin oikein on, mutta eipä hänkään ihan kaikkea julki lörpöttele. Dostojevski pitää lukijaa pihdeissään kehittelemällä kertomusta dekkaritekniikalla: aluksi vähäpätöisiltä tuntuvat yksityiskohdat osoittautuvat myöhemmin tärkeiksi, yllättäviä käänteitä tapahtuu äkkiarvaamatta, kulisseissa lymyilleen henkilön rooli muuttuukin keskeiseksi jne.
Äidin murheet
Kolmannen päivän iltapuolella kenraalitar siis katsoo sovinnonteon hetken koittaneen, vaikka muuta väittääkin. Hänen on nyt äitinä lopultakin ratkaistava, kuka on sopivin ehdokas hankalan kuopuksen sulhasmieheksi. Vaikuttaa siltä, että kaikissa kauniin Aglajan ympärillä pyörivissä miehenpuolissa on jotain vikaa: Jevgeni Pavlovits, joka vaikutti niin lupaavalta, saattaa sittenkin olla liian riskaabeli, Gavrila Ardalionovits ei nyt tietenkään missään tapauksessa tule kysymykseen, puhumattakaan noista huonosti käyttäytyvistä nuorukaisista: ruhtinaan arvo on siis punnittava tarkasti uudelleen. Syntyperässä ei ole mitään vikaa: ollaanhan samaa sukua, rahojakin on, mutta lieneekö mies todellakin idiootti - siinäpä äidillä pähkinä purtavaksi. Nastasja Filippovna on toinen ongelma: miten kaikki nämä miehet ovatkin hänen lumoihinsa joutuneet! Oleellisinta on selvittää, onko jotain peruuttamattomia sitoumuksia jo tehty, mutta sen jälkeen helpottuneen kenraalittaren hellempi puoli pilkahtaa. Kaikesta huolimatta tuntuu,
että hän haluaa tyttärensä myös tulevan onnelliseksi: pelkkä muodollisesti hyvä avioliitto ei sitä vielä takaa, kuten hän itsekin lienee kokenut. Hänkin kaipaa ystävää, ruhtinas Myskin on vilpittömyydellään onnistunut koskettamaan myös arvon rouvassa asustavaa ihmistä.
Kohtalokas kirjeenvaihto
Tuohon aikaan kirjeet kirjoitettiin käsin, ja niiden merkitys tuntuu olleen varsin suuri. Onhan se aina jonkinmoinen dokumentti, kun on pantu mustaa valkoiselle. Kenraalitar varsinkin kiinnittää suurta huomiota sanamuotoihin, mutta lukee viestejä myös rivien välistä. Häntä ilahduttaa se, että Burdovski kirjoittaa maksavansa puuttuvat rahat takaisin, vaikkei ehkä uskokaan viestin muuta sisältöä. Hän suorastaan repii hiuksiaan epätoivosta, kun ruhtinas, tuo viaton tomppeli, uskoo muiden kirjoittavan yhtä lailla sydämensä pohjasta kuin hän itsekin. Eikö mies nyt tajua! Puhuu veljellisistä tunteista, mutta tietäneekö itsekään - miksi muuten olisi edes kirjoittanut? Lukijaakin vähän epäilyttää. Yllättäen liivintaskusta ilmaantuvan Aglajan kirjoittaman kopean kirjelipun viesti on äidin mielestä päivänselvä: tyttö on kuin onkin juuri tähän miekkoseen mielistynyt. Hullu, tuittupäinen tyttö… mutta nyt on mentävä kiireenvilkkaa, on taottava, kun rauta on kuuma! Eipä ole kovin kaksinen sulhasmies, ei edes tyylikästä hat
tua ole itselleen osannut valita, mutta nyt on valittava pienin paha… Kenraalittaren tasainen papatus häipyy vähitellen kuulumattomiin.
|