Aikakausjulkaisu Russkij Vjestnik aloitti 'Idiootin' julkaisemisen tammikuussa 1868. Dostojevski itse on sanonut romaanistaan, ettei hänellä ole koskaan ollut sen runsaampaa aihetta mutta että hän ei pystynyt ilmaisemaan kymmenettä osaakaan ajatuksistaan. Joka tapauksessa 'Idiootti' on 'Riivaajien' ja 'Karamazovin veljesten' ohella jäänyt hänen mestariteostensa joukkoon.
Ruhtinas Myshkin, epileptikko, on palaamassa eräästä sveitsiläisestä parantolasta, jonka professori on armeliaisuudesta hoitanut häntä. Hän on orpo, ainoana omaisuutenaan laiha sal-kullinen vaikutelmia, hän ei tiedä mitään elämästä. »Olen päätynyt siihen ehdottomaan vakaumukseen», oli lääkäri sanonut hänelle, »että te olette todellinen lapsi, toisin sanoen lapsi sanan ehdottomassa merkityksessä; teissä on aikuista vain koko ja kasvot. Luonteen, sielun ja ehkä älynkin kehitykseltä te ette ole täysi ihminen, ja jäätte tuollaiseksi, vaikka eläisitte kuusikymmenvuotiaaksi . . .»
Tämä kahdenkymmenenkuuden ikäinen lapsi on kohtelias, nöyrä, arka, hyväsydäminen ja hyväuskoinen. Hän ei ole elänyt, tai ainakaan hän ei ole elänyt toimien. Hänen elämänsä on kulunut sisäisessä mietiskelyssä, katselemisessa. Hän on majoittunut yhteiskunnan muurien ulkopuolelle, erilleen maailmasta, missä 'kaksi kertaa kaksi on neljä'. Hän on puhdas kaikesta kosketuksesta ihmisiin, ja joutuessaan äkisti heidän keskelleen, suureen haaskalintujen, konnien, himokkaiden, narrien ja juoppojen kansoittamaan kaupunkiin, hän vaikuttaa tunkeilijalta,
Ensimmäiseksi Pietariin saavuttuaan ruhtinas Myshkin menee tapaamaan kenraali Jepantshinia, joka on jollakin epämääräisellä tavalla hänelle sukua ja jolta hän toivoo jonkinlaista neuvoa henkilökohtaisiin asioihinsa. Juuri eristyksestään irtautunut Myshkin osoittaa kaikin tavoin taitamattomuutensa ja kömpelyytensä käytöstapojen suhteen. Hän pitää pitkän puheen lakeijalle, joka vain on päästänyt hänet sisälle, paljastaa lapsellisuutensa sen jälkeen kenraalin sihteerille ja rikkoo jonkin ajan kuluttua innostuneen sanatulvan päätteeksi posliini-maljakon. Tuo posliinimaljakko on tavallaan symboli, sillä se on materian maailma, johon hän törmää ja jota hän sysää heti, kun pääsee esittämään vakaumuksiaan.
Mutta tämä sympaattinen maljakkojen särkijä, vilpitön ja hullunkurinen keskustelija ei herätä vastarintaa ympäristössään, päinvastoin, se taka-ajatuksista vapaa koruttomuus ja luonnollisuus, jolla hän kohtelee ihmisiä, riisuu aseista alkujaan vihamielisestikin suhtautuneet. Tietenkin hänelle nauretaan, mutta hän saa anteeksi pikku kömmähdyksensä sovinnaisuuden suhteen, samalla tavoin kuin muukalaiselle annetaan anteeksi hänen kielivirheensä. Jokainen vaistoaa, että hän on muukalainen, ja onhan toki naurettavaa vaatia häneltä käytöstä ja ilmaisutapaa, mitä hänen maassaan ei tunneta. Ja sitä paitsi tuo matkamies, tuo ohikulkija, joka ensi näkemältä näyttää olevan vapaa kaikesta tietoudesta, omaakin aivan erikoislaatuisia taitoja. Hän tietää sellaista, mitä tämän maailman karsinoidut ehdottomasti eivät pysty tajuamaan. Hänen hallussaan on tietoisuus tärkeimmästä, varsinainen äly. »Varsinainen äly on teissä kehittyneempi kuin kenessäkään heistä», sanoo hänelle kenraalin tytär. »Te omaatte sen sellaisessa määrässä, mitä he eivät koskaan ole aavistaneet unissaankaan. Sillä on olemassa kahdenlaista älykkyyttä: varsinaista ja toisarvoista, eikö niin?»
Ja koko romaanin sisältö supistuu itse asiassa siihen, että varsinainen älykkyys tunkeutuu toisarvoisen älykkyyden alueelle. Tämä varsinainen älykkyys, joka on syy-yhteyksien, loistojen, moraalisten säännösten ulkopuolella, joka on kellariloukon ihmisen, tunteen älykkyyttä, se aiheuttaa epäjärjestystä siinä ympäristössä, minne se siirtyy. Tähän suljettuun atmosfääriin tuo Myshknin ilmestyminen eräänlaisen ilman vaihdoksen. Ensin hänen käyntinsä otetaan vastaan naurun purskahduksin: hän on hupaisa olento, 'jälkeenjäänyt', idiootti, olihan hänen äitinsäkin pitänyt häntä aikanaan idioottina. Mutta vähitellen tuo idiootti, tuo jälkeenjäänyt, asettaa kyseenalaiseksi mitä vakavimmin ankkuroituneet periaatteet, tuo 'henkisesti vaillinainen' antaa ajattelemisen aihetta maan viisaille, tunkeilijasta tulee välttämätön aines, heikko kesyttää vahvat, kesyttää heidät tahtomattaan. Hän on varma siitä, että kaikki ihmiset hänen ympärillään ovat jalomielisiä ja että kaikki rakastavat häntä. Hän kohtelee turmeltuneita ja pahansuopia olentoja kuin he olisivat lempeitä ja hurskaita ihmisiä ja saa heidät siten liittolaisikseen. Ihmiset tulevat hyviksi, koska hän toivoo heidän olevan hyviä, koska hän uskoo heidän olevan hyviä. Hän on voimakentän keskus, hänestä säteilee salamyhkäistä vetovoimaa. Ylpeät saavat tuntea nöyryyden siunauksellisen vaikutuksen, itsekkäät avaavat sielunsa katumukselle, tyytymättömät löytävät uudelleen lapsuuden viattomuuden, häpeä ja kauna haihtuvat hetkeksi hänen ympäriltään. Jokaisen elämä suuntautuu uudelle uralle, joka ei ole enää maallinen, jokaisen silmissä hän on osoitus toisesta elämästä, toisesta mahdollisesta maailmasta. Ja hän merkitsee ne, jotka ovat nähneet hänet ja kuulleet häntä. Kun on oppinut tuntemaan hänet, ei ihminen ole enää sama kuin ennen.
Mutta ne, jotka kaikkein voimakkaimmin kokevat hänen läheisyytensä lumoavan vaikutuksen, ovat kaikki rajuluontoiset, pahat, harhaantuneet, toisin sanoen sellaiset ihmiset, jotka ovat ylittäneet rajat. Ketkä häntä parhaiten ymmärtävät? Rogozhin, kauppias, raakalainen, joka murhaa rakastajattarensa kirjan lopulla. Ja myös kevytmielinen seurapiirien kaunotar, jonka maine ei ole parhaimpia: Nastasja Filippovna. Ja miksi he? Tietenkin siksi, että heidän kaltaisensa ovat loukanneet vallitsevan moraalin kaikkia periaatteita, he ovat ylittäneet muurin. Tietenkin he ovat eksyneet tieltä päästyään niiden varustusten ulkopuolelle, jotka aikaisemmin sulkivat heidät sisäänsä. Mutta he, jotka ovat halunneet voittaa, jotka ovat etsineet vapautta, he, jotka ovat kärsineet ja tehneet pahaa, he ovat lähempänä totuutta, ansaitsevat paremmin totuuden kuin ne, jotka eivät ole mitään tehneetkään saadakseen sen tietää. Intohimolla saa kaiken anteeksi. Rikollinenkin intohimo on arvollisempi kuin hiljainen toimettomuus.
Tämän lisäksi on Myshkinin ystävien joukossa, niiden rinnalla, jotka ovat karanneet maailma-vankilasta, myös sellaisia, jotka eivät ole vielä tähän vankilaan astuneetkaan: lapset. Lapsilla on taipuisa ajatusmaailma, joka ei tunne pakkoa. He eivät vielä ole ehtineet muovata maailmasta jäykistynyttä näkymää. Kaikki on heille liikettä, kaikki on mahdollista. Mikään ei riipu mistään. Kaikki voi synnyttää kaikkea. Nämä uutukaiset olennot, nämä 'lintuset', ovat vaistonvaraisesti sitä, miksi muut pyrkivät tulemaan hirvittävien koettelemusten kautta. He elävät lähellä luontoa, lähellä Jumalaa. Myöhemmin hekin tulevat uskomaan ihmisten säännöksiin ja ovat mennyttä vapauden kannalta. Heidän vanhempansa ja opettajansa tekevät heistä pieniä vanhuksia ennen aikojaan, erinomaisia tieteentuntijoita, jääkylmiä järkeilijöitä, mukavuuden-tuntoisia porvareita ja hirviöitä. Mutta vielä he ovat avoimia, vaikutteille alttiita, haavoitettavia. Ja koska he ovat avoimia ja vaikutuksille alttiita, ovat he Myshkinin ystäviä. Myshkin on heidän laillaan eksynyt lapsi aikuisten joukossa.
»Aikaihmiset eivät tiedä, että lapsi voi vaikeimmassakin asiassa antaa erittäin tärkeän neuvon», hän sanoo. »Voi Luojani, kun tuollainen pieni sievä lintunen katselee niin luottavaisesti ja onnellisesti, niin olisi toki häpeällistä pettää häntä. Kutsun heitä pieniksi lintusiksi, koska pienet lintuset ovat parasta maailmassa . . . Mitä Thibautiin (koulun opettajaan) tulee, niin hänen vihansa oli yksinkertaisesti vain kateutta: ensin hän kohautti olkapäitään ja hämmästeli, että lapset käsittivät ja ottivat varteen aivan kaiken, mitä heille sanoin, kun hän puolestaan ei saanut heitä ymmärtämään; ja sitten hän aikoi ivata minua, kun sanoin hänelle, ettemme me, hän tai minä, opeta heille mitään, vaan he päinvastoin opettavat meitä.»
Intellektuellit ovat kohottaneet taivasta vasten inhimillisten totuuksien valituksen, joka peittää heidän näkyvistään korkeamman kirkkauden, Heidän oma ylpeytensä asettuu heidän itsensä ja totuuden väliin. »Hän on kätkenyt viisailta ja älykkäiltä sen, minkä on paljastanut lapsille.»
Kaikkien näiden vastahenkisten, kaikkien näiden autuaallisten kukistamattomien kesken vallitsee eräänlainen salamyhkäinen veljeys. Tunteiden äärettömyyden povessa heitä yhdistävät toisiinsa telepaattiset virtaukset. He aavistavat toisensa jo ennen sanoihin puhkeamista, kykenevät vaistonvaraisesti ennustamaan tulevaisuuden. Mikään ei säikytä, mikään ei livahda näiltä hurmioituneilta näynnäkijöiltä. Niinpä, kun Idiootilta kysytään, luuleeko hän, että avioliitto Nastasja Filippovnaan ja Rogozhinin välillä olisi mahdollinen, vastaa hän yksinkertaisesti vain:
»Kyllä, luulen, että hän menee naimisiin Rogozhinin kanssa, ja jo niin piankin kuin huomenna, mutta viikon kuluttua murhaa Rogozhin vaimonsa.»
»Pelkään, en ymmärrä miksi, mutta pelkään niin», sanoo eräs toinen romaanin henkilö. »Tuntuu siltä, kuin jotain olisi ilmassa, kuin ympärillä häilyisi onnettomuus kuin lepakko ja pelkään, pelkään niin . . .»
Nastasja Filippovna ennustaa tarkoin kuolemansa. Rogozhinista hän kirjoittaa:
»Tappaisin hänet, sillä pelkään häntä niin, mutta hän tappaa minut ensin.»
Ja nähdessään veitsen Rogozhinin pöydällä ruhtinas Myshkin aavistaa, että hänen silmiensä edessä tällä hetkellä on ase, joka myöhemmin palvelee rikollista tarkoitusta:
ti— Käytätkö sitä leikkaamaan auki sivuja?
—  Niin juuri,  leikkaaman  auki sivuja.
—  Mutta sehän on aivan uusi.»
Palatessaan Rogozhinin luota Idiootti miettii: »Mutta onko säädetty, että hän tekee murhan . . . ?»
Myöhemmin hän palaa Rogozhinin luo, kutsumatta, vain siksi, että aavistaa jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Ja Rogozhin odottaa häntä talonsa edessä, vain siksi, että hän 'aavistaa' Myshkinin tulevan.
»Leo Nilolajevitsh, seuraa minua, ystäväni, niin on säädetty», hän sanoo.
Ja kuitenkaan nämä henkilöt, joilla on näynkaltainen tietoisuus omasta kohtalostaan, eivät kykene pakenemaan näitä vaaroja. He eivät kykene, he eivät voi, he eivät tahdo, siltä ainakin näyttää, välttää kuilua, jota kohti ovat etenemässä. He ovat selvänäkijän kykyjensä uhreja. He eivät hallitse elämää, he vain aavistavat sen. He ovat voimakkaiden vaikutelmien nälkiinnyttämiä, eivät halua onnea eivätkä epätoivoa, haluavat vain tietoisuuden siitä, että ovat olemassa. Kaikki tuska kelpaa koettelemaan tämän olemassaolon rajoja. Kärsin, siis olen olemassa. Kestän tuskat, siis olen edelleenkin olemassa. Joka antaa tapahtumien kantaa itseään, hän kulkee Jumalaa kohti, joka aikoo väistyä niiltä, loittonee Jumalasta.
»Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.»
Romaani on katkeamaton sarja suuria onnettomuuksia, joista 'tunneherkät henkilöt' ovat ennalta tietoisia ja jotka kaikki tapahtuvat ilman että kukaan yrittää niitä estää. Dostojevskin henkilöt pyrkivätkin omaa tuhoaan kohti. Ruhtinas Myshkin, 'ehdottoman hyvä ihminen' saapuu kaukaa kenraali Jepantshinin taloon ja tuskin hän on tutustunut kaikkiin perheen jäseniin, kun huomaa jo sekaantuneensa perhejuonitteluunkin. Hän omistaa aikaansa sellaiseen, mikä ei koske häntä itseään, mikä jopa uhkaa hänen rauhaansa ja elämänmenoansa. Heti huomattuaan valokuvasta Nastasja Filippovnan tuskaiset kasvot hän päättää lähettää käyntikorttinsa tuolle koko kaupungin tuntemalle syntiselle naiselle. Mutta hän tietää silti hyvin, että aie on naurettava. Hän kiistelee nuoren kaunottaren suosiosta synkkämielisen ja raa'an Rogozhinin kanssa ja luovuttaessaan lopulta voiton kilpailijalleen hän tietää hyvin lähettävänsä Nastasja Filippovnan siten kuolemaan. Ja Nastasja Filippovna seuraa Rogozhinia siksi, että se on suurin erehdys, minkä hän voi tehdä. Ja Rogozhin taas surmaa hänet siksi, että aavistaa katuvansa tuota tekoa koko elämänsä ajan. Ja murhaaja ja 'ehdottoman hyvä ihminen' tekevät sovinnon Nastasja Filippovnan ruumiin ääressä siksi, että tuntevat viimeinkin suoritetun jotakin peruuttamatonta.
»Rogozhin lausui suureen ääneen joitakin yhteyttä vailla olevia sanoja . . . Silloin ruhtinas ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, kosketti hellästi hänen päätään, hyväili hänen hiuksiaan ja poskiaan. Siinä kaikki, mitä hän saattoi tehdä.»
Tämä intohimojen romaani on tavallaan ensimmäinen suuri Fjodor Mihailovitsh  Dostojevskin kirjoittama rakkausromaani. Kuitenkaan siinä itse rakkaudella tai erillisillä rakkaussuhteilla, jotka ovat kirjan juonellisena ytimenä, ei ole varsinaista arvoa: ne ovat esteitä, jotka tulee ylittää, eivät kaivattuja keitaita, ne ovat pysähdyspaikkoja itse kunkin totuuden tiellä, eivät itse totuus. Rakkaus ei Dostojevskilla koskaan merkitse sielun tai ruumiin lepotilaa, koskaan ei himo ole tyydytetty, koskaan ei lihallinen yhtyminen saavuta todellista täyttymystä. Nainen on hänelle olemassa vain tunteiden ja tapahtumien liikkeelle-panijana, hän sijoittuu miehen ja Jumalan väliin, eikä hänen asemansa ole hyödytön. Sillä hänet on luotu herättämään mies kärsimykseen, kiduttamaan, nöyryyttämään, kohottamaan, houkuttelemaan hänet moraalin lakien ulkopuolelle, syöksemään vielä haparoiva, hämmästelevä ja uutukainen mies vapauden selittämättömään maailmaan. Hän edustaa kiusausta, jonka kautta lopullinen rauha voi ilmaantua.
Dostojevskin romaaneista etsitään turhaan naista teoksen keskeisenä motiivina, vastinetta Tolstoin Anna Kareninalle tai 'Sodan ja rauhan' Natashalle, Puskinin 'Jevgenij Oneginin' Tatjanalle tai jollekin ranskalaiselle madame Bovarylle tai esimerkiksi Balzacin Eugénie Grandetille. Dostojevskin suuret romaanit ovat miesten romaaneja: Berdjajevin havaintoja lainataksemme voimme sanoa, että Dostojevskin antropologia on maskuliinista. Naisilla ei hänelle ole tässä suhteessa suoranaista merkitystä, he ovat välikappaleita, eivät päämääriä. Ja useimmissa tapauksissa ja suurimman osan aikaa nainen kuuluu yhtaikaa kahdelle miehelle, joista kumpaakin kiinnostavat naisessa erilaiset ominaisuudet. Samoin voi kukin mies rakastaa yhtä aikaa kahta naista. Nainen paloittelee, syntyy maskuliinisen persoonallisuuden kahtiajako. On säälirakkautta ja himorakkautta. Myshkin rakastaa Nastasja Filippovnaa, mutta myös kenraali Jepantshinin tytärtä, kaunista Aglajaa. Aglajan kauneus kiehtoo häntä, vetää häntä puoleensa, mutta hän tuntee ääretöntä sääliä Nastasja Filippovnan tuskaisia kasvoja kohtaan.
»En voinut kestää sinun kasvojasi, pelkään sinun kasvojasi», hän sanoo. »En rakasta niitä rakkaudesta, vaan säälistä.»
Ja joutuessaan valitsemaan näiden naisten välillä hän aikoo ottaa itselleen Nastasja Filippovnan.
»Hän näki edessään vain mielipuolisen, epätoivoisen olennon, josta oli saanut yksinomaan sydäntä särkevän kuvan. — Nastasja Filippovna oli niin onneton.»
Nastasja Filippovna puolestaan epäröi sairaan, siveän ja tyhmyyteen saakka hyvän ruhtinaan sekä julman ja himokkaan Rogozhinin välillä. Myshkinissä hän herättää sääliä, Rogozhinissa hurjaa aistillisuutta. Hänen ruumiillaan ja sydämellään on kummallakin osansa noiden kahden miehen kohtalossa, jotka ovat ajautuneet hänen luokseen. Toisen hän vie perikatoon ruumiillaan, toisen sydämellään. Ja hänen kuolemansa jälkeen huomaavat sovinnon tehneet rakastajat edenneensä askeleen kohti samaa vapautusta.
Näin Dostojevskin mielessä rakkaus Jumalan luomusten välillä ei riistä mitään heidän rakkaudestaan Jumalaan. Maallinen rakkaus antaa sieluille pontta, se valmistaa niitä siihen ainoaan rakkauteen, joka ei petä koskaan — ja tämän se tekee siksi, että se itse on niin epätäydellinen, ohikiitävä, kiduttava ja naurettava.
Voidaankin huomata, että lähimmäisenrakkaus on ainoa tuki, mitä Dostojevskin romaanihahmot voivat vaatia toisiltaan. Pyhimys Myshkin ei pysty toimimaan, hän pystyy vain rakastamaan. Jos tulee kysymykseen toimiminen, ei hänestä ole mihinkään, eikä vain siten, ettei hän pysty tulemaan kenenkään avuksi, vaan hän jopa pilaa kaikkein onnekkaammatkin tilanteet. Tämän 'ehdottoman hyvän ihmisen' vaelluksella on kallis hintansa, se maksetaan murhalla ja kolmella neljällä perhedraamalla. Ja 'ehdottoman hyvä ihminen' itse tulee hulluksi. Hän ei pysty elämään ympäristössä, joka ei kuulu hänelle, hän ei pysty mukautumaan ihmisenä olemisen ehtoihin, ei pysty tulemaan ihmiseksi. Mutta hänen häviämisensä pelastaa ne, jotka ovat häntä ympäröineet. Sillä hänen läheisyytensä on rikastuttanut heidän elämäänsä, herättänyt omattunnot huomaamaan, mikä maailmassa on tärkeintä.
»Ja minä sanon teille, että jos viljansiemen putoaa maahan eikä kuole, niin se jää yksin, mutta jos se kuolee, niin se kantaa paljon hedelmää.»
Näin tulee siis evankeliumin jakeesta 'Idiootin' toteamaton loppupäätelmä.

Idiootin henkilöhahmo on kenties vähiten 'ihminen' Dostojevskin kuvittelemista henkilöhahmoista. Aljosha on myös hyvä ihminen, mutta hän ei silti ole suinkaan tietämätön pahan suhteen, tuntee intohimot, ruumiin ja sielun kiusaukset ja pitää ne kurissa. Aljosha Karamazov on täydellinen ihminen. Ruhtinas Myshkin sen sijaan on ei-maallinen hahmo. Hän on vapaa kaikesta aistillisuudesta. »En voi mennä naimisiin, olen sairas», hän sanoo itsekin.
Mutta tälle yliluonnolliselle olennolle oli kuitenkin luotava kosketuskohtia aistien maailmaan, kirjailijan idealle oli annettava ruumis, ääni, menneisyys. Värittääkseen tätä painotonta ja tilatonta sankaria Dostojevski turvautuu omaan persoonallisuuteensa.
Myshkin on kaatumatautinen. Dostojevskin tavoin kokee hänkin ihmeellisen tunteen, ylitsevuotavan ilon ennen kohtauksen puhkeamista, ja, kuten Dostojevskikin, hän odottaa, toivoo tuota kallisarvoista hetkeä, jolloin hänelle salamanvälähdyksenä paljastuu maailman korkein sopusointu. »Tuona hetkenä minusta tuntuu, että ymmärrän apostolin ihmeellisen sanan: eikä ole enää aikaa.» Tämä sairaus pitää häntä yhtämittaisesti eräänlaisessa säteilevässä hypnoosissa. Maailma on hänen silmissään läpikuultava, hän näkee ihmisten ohitse, heidän lävitseen. Ja hän näkee salaperäisellä tavalla tulevaisuuteen. Ruhtinaan muistelmat ovat suoraa lainausta Dostojevskin omista muistelmista. Hän kertoo muun muassa tarinan miehestä, jolle luetaan tuomio, joka saa kuulla, että hänet teloitetaan poliittisena rikollisena: »Kahdenkymmenen minuutin kuluttua saapui armahdus tuolle onnettomalle: hänen rangaistustaan oli lievennetty. Mutta kuolemantuomion lukemisen ja rangaistuksen lieventämisen julistamisen välillä kului kaksikymmentä minuuttia, tai ainakin neljännestunti, minkä ajan tuo onneton ihminen eli varmana siitä, että kuolisi jonkun hetken kuluttua.» Tämähän on tarkka selonteko petrashevtsien teloituksesta.
Toinen henkilökohtainen detalji: Myshkin ei voi sietää erästä taulua Rogozhinin talossa, taulu on jäljennös Hans Holbeinin maalauksesta 'Ristiltä otto' . . . »Tuota taulua katsellessaan ihminen voisi menettää uskonsa, huudahtaa ruhtinas.» Ja Anna Grigorjevnan muistelmista voidaan lukea: »Geneven-matkalla pysähdyimme Baseliin käydäksemme museossa, missä on eräs taulu, josta miehelleni oli puhuttu. Tuo maalaus on Holbeinin, Kristus, joka on kärsinyt epäinhimillisen marttyyrikuoleman. Häntä irrotetaan juuri ristiltä, hän on hajoamistilassa. Minulla ei ollut voimia katsella sitä pitempään, joten siirryin seuraaviin saleihin. Palatessani näin mieheni seisovan kuin kiinni nauliintuneena taulun- edessä. Hänen järkyttyneillä kasvoillaan oli kauhun ilme, sama, jonka olin usein huomannut hänessä ennen kohtauksen alkua.» Ja tällöin Dostojevski sanoi Anna Grigorjevnalle: — Tuollainen taulu voisi viedä ihmiseltä uskon.
Ruhtinaan suhtautuminen kilpakosijaansa Rogozhiniin tuo puolestaan mieleen Dostojevskin asenteen opettaja Vergunovia kohtaan Siperiassa.
»En ole sinun vihamiehesi, enkä aio asettua poikkiteloin sinun tiellesi. Jos te nyt olette todella lyöttäytyneet yhteen, en näyttäydy hänen silmiensä edessä enkä käy tapaamassa sinua . . .»
Romaanin jokaiselta sivulta voi havaita, miten Dostojevski yrittää kaikin voimin kasata aineellisia detaljeja, täsmentäviä määritelmiä ja henkilökohtaisia huomioita selittääkseen ymmälleen joutuneelle yleisölle, hämmentyneelle lukijalle tätä toisesta maailmasta peräisin olevaa tarinaa. 'Kaksi kertaa kaksi on neljä' maailmaan hän soluttaa 'kaksi kertaa kaksi on kolme' ihmisiä. Hän tekee kaikkensa sovittaakseen yhteen yhteensovittamattomat. Eikä tässä romaanissa silti ole ainoatakaan henkilöä, jonka jalat olisivat tukevasti maan pinnalla. Kaikki he, niin Rogozhin, Nastasja Filippovna, Ippolit, Lebedev, Aglaja kuin Ivolginkin, kaikki ovat mukana samassa painajaisunen valaistuksessa.
»Voiko Rogozhin sietää valoa?» mietiskelee ruhtinas. Hän haluaisi oppia tarkalleen tuntemaan kilpakosijansa sielun. Onko tuon miehen intohimo vain sokeutta? Eikö hän kykene kärsimään tai sietämään kärsimystä? »Rogozhin on juro, hänen vaikenemisensa on pelottavaa, vain hänen silmänsä puhuvat.» Vaikuttaa siltä kuin tämä mies ei kuuluisi itselleen. Heti romaanin alussa hän tuntuu olevan takertunut, tahmaantunut, määrätty suorittamaan rikoksen. Hän tappaa kauan himoamansa naisen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä antautuu hänelle. Tämän hän tekee siksi, että oli toivonut voivansa ymmärtää häntä juuri tuona hetkenä, erottamattomassa syleilyssä. Mutta tuo syleily loitontaakin heidät toisistaan. Tuo liha ja tuo tuoksu tuovat näkyviin olennon, jota hyväilyt eivät paljasta. Rogozhin ja Nastasja Filippovna ovat kumpikin sulkeutuneet omaan yksinäisyyteensä. Mikään ihmissuhde ei voi lähentää heitä toisiinsa. Kumartuessaan noiden kasvojen ja tuon hengityksen yli Rogozhin kärsii tuntiessaan, että olento, jota hän puristaa itseään vasten, on niin toivottoman etäinen. Nastasja Filippovna ei ole kokonaan hänen, ei olisi sitä koskaan. Kerran hän vielä jättäisi hänet. Vain kuolema voi säilyttää hänet Rogozhinille. Ja Rogozhin iskee tikarin hänen sydämeensä. Sen jälkeen hän ryhtyy odottamaan ruhtinaan tuloa.
»Valkea lakana peitti nukkuvaa ihmistä, jäsenet erottuivat sen alta hyvin epäselvästi. Alkovi oli epäjärjestyksessä: vuoteella, nojatuoleissa, lattialla, kaikkialla hajallaan sikin sokin heitettyjä vaatteita, upea valkea silkkipuku, kukkia, silkkinauhoja. Paljas jalka pisti esiin pitsikasan välistä, se muodosti valkean läiskän hämärässä; tuo jalka näytti kuuluvan marmoripatsaalle. Sen liikkumattomuus oli kammottava. Mitä enemmän ruhtinas siihen katsoi, sitä synkemmältä vaikutti hänestä huoneen äänettömyys. Äkkiä heräsi jossakin kärpänen, surisi vuoteen ympärillä ja asettui pielukselle. Ruhtinasta puistatti.»
Rogozhinin tunnustus ei tule ruhtinaalle yllätyksenä. Ja kun Rogozhin sanoo: »Häntä ei saa kuljettaa täältä minnekään*, vastaa ruhtinas; »Ei, ei, ei, ei mistään hinnasta, ei, ei, ei!»
Ja hiljalleen molemmat liukuvat tiedottoman maailmaan. Kun Rogozhinia tullaan pidättämään, on hän itkeä ulisemassa vuoteen laidalla. Mutta ruhtinas silittää hellästi hänen hiuksiaan ja kasvojaan.
Nastasja Filippovna on aavistanut kuolemansa jo tarinan alussa. »Olen kalpea kuin kuolema», hän sanoo hymyillen ennen kirkkoon lähtöä. Mutta tämän syntisen raadellulle sielulle ei löydykään muuta ratkaisua kuin kuolema. Nastasja Filippovna rakastaa Rogozhinia, kuten eläin tuntee vetovoimaa hajun perusteella toista eläintä kohtaan. Hän rakastaa Rogozhinia ja tietää silti, ettei tuo moukka ole hänen arvoisensa. Vain ruhtinas voisi pelastaa hänet häpäisyltä. Mutta tuossa rakkaudessa on liian paljon sääliä, jotta se tyydyttäisi häntä. Sillä Nastasja Filippovna on ylpeä. Hän ei hyväksy säälin almua. Sen vastapainoksi hän alkaa helliä omaa häpeäänsä, joka estää rakastamasta häntä siten kuin hän itse olisi toivonut: »Te rakastatte vain omaa häpeäänne», sanoo hänelle Aglaja, »itsepintaista ajatusta, että te olette tuhon oma ja että joku on tehnyt teistä kelvottoman. Jos ette olisi niin tahrattu, jos ette olisi sitä lainkaan, niin olisitte paljon onnettomampi kuin nyt olette.» Tämä nöyryytysten janoaminen yhdistyy Nastasja Filippovnassa omalaatuisella tavalla rajattomaan itserakkauteen. Sillä hän haluaa nöyryyttää itse itseään, hän ei halua muiden nöyryyttävän häntä, Ja tämä huomautus koskee Dostojevskin kaikkia muitakin henkilöhahmoja.
Kolmen päähenkilön rinnalla vilisee värikäs joukko parasiitteja, kyynikkoja ja elämässään pettyneitä.
On mateleva virkamies, Öljyinen parittaja, koronkiskuri ja väärinvannoja Lebedev, joka kunnostautuu Ilmestyskirjan selittäjänä ja surkuttelee teennäisin lausekääntein madame Dubarryn kohtaloa: »Jos sinä ruoskit minua», hän sanoo Rogozhinille, »todistat sillä, että et työnnä minua luotasi. Ruoski minua, iskut merkitsevät omistusta.»
On kenraali Ivolgin, virkaheitto ja onneton, joka valehtelee valehtelemisen halusta eikä lopulta erota valhetta todellisuudesta.
On kenraali Jepantshin, Nastasja Filippovnan  suurieleinen ikäloppu rakastaja.
On Ganja, joka myös tavoittelee Nastasja Filippovnaa, mutta ajattelee avioliittoa hänen kanssaan vain luodakseen siten merkittävän uran itselleen. »Kyllä tai ei, ovatko 75 000 ruplaa sen arvoiset, että alistuu tuollaiseen piinaan?» On kaunis Aglaja, joka nauraa ruhtinaalle, jota jumaloi. Ja on viimein, ja ennen kaikkea, myös keuhkotautisen nuorukaisen Ippolitin omalaatuinen hahmo, jonka elinpäivät ovat lasketut ja joka tuntee tarvetta lukea tunnustuksensa julkisesti. Tämän  kuolemanoman  nuoren  ihmisen välityksellä Dostojevski  esittää  kysymyksen  elämän  perimmäisestä  tarkoituksesta.
Ippolitia, kuten kirjailijaa itseäänkin, riivaa kamppailu aineen ja ajatuksen välillä.
Onko muurin takana jotain? Onko olemassa voima, joka pystyy ylittämään luonnon lait? Onko ihme mahdollinen vai onko kaikki ennalta säädetty kuten kaksi kertaa kaksi on neljä? Ja Ippolit kääntyy kohti Kristusta, voitokkaan ajatuksen ilmausta. Hän muistelee taulua, jonka on vilaukselta nähnyt Rogozhinin eteisessä: »Kristuksen kasvot ovat tuskallisesti vääristyneet hänen saamistaan iskuista.  Hän on täynnä hirvittäviä, vertavuotavia ja pöhöttyneitä haavoja, Silmät ovat selkoselällään, niissä on merkillinen kuollut ja lasimainen kiilto. Mutta kummallisinta on, että kun näkee edessään tuon niin paljon kärsineen ihmisen ruumiin, muodostuu mielessä omituinen ja aivan erikoislaatuinen kysymys. Jos oli kerran tuollainen se ruumis   (ja tuonkaltainenhan sen täytyi olla), minkä näkivät hänet opetuslapsensa, apostolinsa ja ne naiset, jotka olivat seuranneet häntä ja pysyttelivät ristin juurella, toisin sanoen kaikki häneen uskoneet ja häntä palvoneet,  niin ovatko he voineet kuvitella mielessään tuollaiset jäännökset nähdessään, että tuo marttyyri heräisi jälleen henkiin? Tahtomattaankin sanoo, että jos kuolema on noin kauhea, jos luonnon lait ovat noin mahtavat, niin miten niistä voi mennä yli? Miten ne voi nujertaa, kun ei niitä voittanut edes Hän, joka sai luonnon tottelemaan itseään silloin kun oli elävä, jolle sekin alistui ja joka herätti henkiin nuoren tytön ja joka sanoi Lasarukselle 'nouse ja kävele' ja Lasarus nousi ja käveli haudastaan?»
Eivätkä luonnon lait, tuon 'kaksi kertaa kaksi on neljä' maailman säännökset olekaan väistyneet Kristuksen mysteerin tieltä. Ne ovat alistaneet voimaansa ihmeellisen ihmisen vallan alle samalla tavalla kuin tavallisen kuolevaisenkin, eikä kaikki ajatuksen voimakaan ole pystynyt ehkäisemään sitä, että naulat repivät rikki kouristuneet kämmenet ja keihään kärki avaa otsan, joka oli kantanut koko maailmaa, että sylki valuu noita ihania kasvoja pitkin.
Näin luonto Ippolitin silmissä näyttää samanlaiselta »kuin uudenaikainen kone, joka välinpitämättömästi murskaa, nielee, paloittelee ja raatelee ihanan ja äärettömän rakkaan olennon, joka yksinään oli arvokkaampi kuin koko luonto ja kaikki sen lait, luonto, joka ehkä luotiin vain tuottamaan hänet».
Filosofiset järjestelmät ja uskonnot eivät ole mitään aineen ja lukumäärän rinnalla. Kristuksen sanotaan heränneen uudelleen henkiin. Mutta hänen häpeällinen loppunsa on uskon lankeemus. Kuolema hallitsee maailmaa.
Ja koska siis on näin, koska siis on olemassa vain tunteeton Ensimmäinen Liikkeellepanija, joka erotuksetta murskaa tomuksi hyvät ja pahat, lapset ja vanhukset, tylsistyneet porvarit ja puhtaat nerot, niin ei jää jäljelle muuta kuin polvistuminen Hänen eteensä, kuten Kristuskin teki antaen meille esikuvan. Mutta se, että hyväksyy Ensimmäisen Liikkeellepani j an, ei merkitse vielä sitä, että häntä palvoisi.
»Minuthan voidaan nielaista vaatimatta, että siunaan häntä, joka minut nielaisee», Ippolit huudahtaa.
Ja jos hän erehtyykin, jos hän solvaa Jumalaa näin puhuessaan, niin kuka on vastuussa hänen erehdyksestään. »Jos on kerran niin vaikeata ja kerta kaikkiaan mahdotontakin ymmärtää kaikkea tuota, niin onko siiloin mahdollista, että minä olen syyllinen, koska en ole tajunnut asiaa, joka menee yli ymmärryksen? Me aliarvioimme Sallimusta lainatessamme sille omat ajatuksemme siksi, että emme kykene sitä ymmärtämään.»
Tämä epätoivon dialektiikka on kellariloukon ihmisen ajattelua: huulet yhteenpuristettuina ja hampaat kirskuen on pakko turtua velttoudessa ajatellen, ettei tule edes vihastua ketään kohtaan.
Tähän logiikkaan ei voi vastata järkiperäisesti. Uskoa ei saavuteta siirtymällä johtopäätöksestä toiseen, se ei ole mikään probleeman ratkaisu. Sitä ei saavuteta älyllisen ajattelun, vaan tunteen tietä. Kun Ippolit muutamaa päivää myöhemmin kysyy ruhtinaalta elämän tarkoitusta, vastaa tämä hänelle erinomaiset sanat: »Kulkekaa te omaa tietänne ja antakaa meille anteeksi meidän onnemme,» Se, joka ei kykene tuntemaan tätä kaiken järjen ulkopuolella olevaa, kaiken järjen vastaista onnea, kulkekoon omaa tietään ja jättäköön muut rauhaan. Sillä usko on vihamielinen tuolle 'kaksi kertaa kaksi on neljä' -periaatteelle, jota soveltamalla usko ei suinkaan paljastu epäuskoisen sydämelle. Tämä on Ippolitin suurenmoisen kohtauksen antama opetus.
Tämä monisanainen, tasapainoltaan horjuva ja sysäyksittäinen tarina etenee painajaisunelle ominaisessa ilmapiirissä. Joka sivulta huokuu epätodennäköisyys 'eletyn yksityiskohdan' rinnalla, joka sivulta huokuu ideoittensa mukaansatempaaman kirjailijan ponnistelu pysyä molemmilla jaloillaan maassa.
»Se, mitä useimmat ihmiset nimittävät mielikuvituksen maailmaksi ja poikkeukselliseksi, on minulle niitä syvintä todellisuutta», kirjoittaa Dostojevski. »En pidä niinkään tärkeänä itse romaania, vaan olennaista on sen esittämä ajatus.»
Tämä selityksiä karttava kirja, joka välttää myös kaikenkaltaista luokittelua, saattoi kritiikin täysin ymmälle. Jotkut arvostelijat eivät maininneet sitä sanallakaan. Toiset taas närkästyivät: »Hyvä Luoja, mitä herra Dostojevski on taas keksinyt tällä romaanillaan, joka on todella kurjista kurjinta kaikesta mitä hän on julkaissut. Näen tässä teoksessa vain kirjallisen kasauman luonnekuvia ja tapahtumia, jotka ovat naurettavia, tyystin vailla minkäänlaista taiteellista viimeistelyä. Herra Dostojevskin teoksessa on kokonaisia sivuja, jotka ovat käsittämättömiä!» Tämä on kriitikko Bureninin mielipide.