Mahtaako pitää paikkansa, mutta olen näkevinäni, että kirjailija on edellä ikään kuin ajanut siitä näkymästä saatavat aiheet loppuun. Pekka tästä teräväkatseisesti myös edellä huomautti ja heti minustakin alkoi näyttää siltä. Voin myös hyvin kuvitella, että silloinen kirjoitustapa ikään kuin kiirehti ratkaisuja tällaisissa tilanteissa. Nykyään kirjailijat kirjoittavat kirjansa valmiiksi ja sitten toimittavat sen kustantajalle. Silloin, ja tästä nimenomaisesta tiedetään se tarkasti, kirjaa julkaistiin säännöllisesti jossakin aikakauskirjassa sitä mukaa kuin sitä kirjoitettiin. Olen ymmärtänyt, että joskus sitten kyllä jäikin väliin tyhjää, mutta yleensä numerosta toiseen. Sehän myös pakotti tekemään luvuista saman pituisia – lukijan kannalta miellyttävä seikka, ainakin minun mielestäni. Se sarjatuotanto houkutteli sorvaamaan myös lukujen loppuun ovelia koukkuja, joilla varmistettiin lukijan mielenkiinto jatkosta. Tämä näkyy päivänselvästi esimerkiksi tässä teoksessa. Ei hullumpi piirre sitten tavanomaiseksi kirjaksi muutetussa tekstissäkään.
Ideat vähissä?Edellisessä lukujaksossa syntyi mielikuva, että kirjailijalta olivat ideat vähissä ja hän pani sitten pätkän paperille parista varmasta aiheesta. Mielestäni sama pieni alavire jatkuu tässä lukujaksossa. Vähän niin kuin untelolta vaikuttaa ja jähnäämiseltä se taustamaalaus, joka tässä luodaan pohjaksi uudelle alulle. Ikään kuin olisi kirjailijakin tullut samaan tulokseen. Aikansa kuvaa taustaa ilman henkilöitä, sitten ottaa vauhtia ikään kuin vähän uusista henkilöistä, mutta sitten lopussa ottaa varman päälle ja marssittaa paikalle koko vanhan tutun kaartin haahoilevaa ukko Ivolginia ja kuolemaa tekevää Ippolitia myöten. - Minä jo arvelin, että olisi kuollut ja kerrottaisiin ehkä juuri tässä. Mutta ihan oikein, mitäpä niin herkullista aihetta hautaamaan ennekuin on ihan pakko.
Tavallisia ihmisiäDostojevskiksi kirjailija ottaa todella yllättävän askeleen, kun marssittaa esiin tavallisiksi mainitsemiaan ihmisiä. Ehkä on mieltä pitkäänkin vaivannut haasteena 'tavallinen ihminen'. Tai sitten muisto ihan ensimmäisistä, todellisista menestysteoksista, joissa nimenomaan oli 'tavallisia ihmisiä' - Köyhää väkeä ja Nietotshka Nezvanova, jonka jälkimmäisen nimenkin tulkitsen suomeksi 'Eimikään Ilmannimeä'. Kyllä 'tavikset' ovat Dostojevskilla harvinaista herkkua. Saavat ollakin, mitä sitä nyt sellaisista - ja niinhän se käy tässäkin, kun luvun lopussa menetti uskonsa taviksiin.
Gogol mittapuunaMärehtii nyt ensin Gogolin taviksia, erityisesti minulle tuntematonta Podkolesinia. Pitäisi kyllä oikein urakaksi ottaa Gogol, kun muka kaikki Venäjän kirjallisuus on peräisin Gogolin viitan alta, vai pitäisikö kirjoittaa Viitan, siis sen nimisen kirjan (venäjäksi 'Shinel'). sitten siirtyy omiin taviksiinsa, joita edustaa tämä Lebedevin sakki ja kuten tässä nyt sitten Ivolginin klaani. Saisiko nyt niistä jotakin irti? Myöntää riittämättömästi kuvatuiksi. Ehkä ylivoimaiseksi haasteeksi jää, kun 'heissä ei ole vähäisintäkään taipumusta omintakeisuuteen'.
Ganja nuori leijonaVarvara on sentään saatu naimisiin muistaakseni tunnolliseksi konttorirotaksi kuvatun Ptitsynin kanssa. No Ptisynkin olisi suomeksi jonkunlainen 'Lintunen' vain, siis niin kuin Hippiäinen. Eipä sellainen mitään suuria… Veli Ganja taas sählää sitä ja tätä, mutta ei oikein pääse lentoon, ei varsinkaan korkeaan lentoon. 'Ei omaperäisiä ajatuksia' on hänestäkin yhteenveto. Ja sitten taas haetaan vauhtia Gogolilta. Pirogovia muistellaan. Hänelle Gogol Dostojevskin mielestä valitsi väärän tittelin, nerokas mies mutta väärä titteli, luutnantti. Olisi pitänyt everstistä aloittaa, niinkö se oli? Siinä olisi kuitenkin esikuvaa Gavrila Ardalionovitshille, nuorelle leijonalle. Mutta hän on vasta alussa, emme näe häntä kenraalina, ties vaikei ikinä niin pitkälle pääsisikään. Sinne kuivuu kirjan kansien väliin aikanaan, kun ei tästä mitään sukupovien kavalkaadia ole tulossa. Gavrilalla on selvä sukulaisensa Arkadi Mikä-se-nyt-olikaan - Dolgoruki (- nimenomaan, ei kuitenkaan sukua ruhtinas Dolgorukille, seikka, jota koko romaanin ajan joutuu toistelemaan, kun vielä sattuu olemaan avioton lapsi, mitä ei kuitenkaan lainkaan häpeä) Dostojevskin 'Keskenkasvuinen'. Jaa, kumpi olikaan ensin: Gavrila vai Arkadi? Täytyy Wikipediasta tarkistaa, kun en muista. Idiootti 1869 ja Keskenkasvuinen 1875. Siis Gavrila (ja Rotschild) on sittenkin jäänyt Doston mieltä kaivelemaan ja on pitänyt ähkäistä ulos oikein kunnolla, todella hieno teos sekin Keskenkasvuinen, ahkerasti myös näyttämöllä esitetty. Sikäli kuin oikein muistan, uutteran nuorukaisen eräs pyrkimys kuitenkin lopulta toteutuu: hän saa ikään kuin pääperinnön, Aglajan, kun Myshkin menettää sekä Aglajan että Nastasja Filippovnan, jälkimmäisen oikein karmean traagisesti, ja tämän teoksen fuuga-luonteen mukaisesti palaa lopussa siihen mistä aloitettiin: podeskelemaan Sveitsiin.
Varvara kyselee kotioloistaSisar Varvarasta saakin mestari sitten irti varsin mehevää dialogia, joka sekään ei mihinkään korkeuksiin aiheiltaan kohoa. Kotiriidoista keskustellaan. Varjahan siis on muuttanut pois kotoa, kun on naimisiin mennyt. Gavja saa siis kertoa. Mitä se on taas varas ja juoppo isä-ukko toilaillut? Ja sillä on se naisystäväkin… kapteeninrouva. Ja kiertää kertomassa kaiken kaikille. Häpäisee meidät koko perheen. Ei tästä nyt mitään repäisevää nouse, kutsutaan värikäs vanha kaarti paikalle.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Korpela Asko 20080217 (20080217) o Ajk kotisivu o Dostojevski o WebMaster