Mikä on hyvää
kirjallisuutta
Edellisessä kappaleessa kirkkoherran ja tuomioherran välillä
alkanut keskustelu hyvästä kirjallisuudesta jatkuu ja yllätykseksi
saamme kuulla, että tuomioherra on tuntenut niin paljon vetoa ritariromaaneja
kohtaan, että on alkanut itsekin kirjoittaa sellaista mutta jättänyt
työn kesken, koska ei halua joutua tyhmänkopean joukon sekavan
arvostelun alaiseksi.
Tuomioherra sälyttää syyn näytelmäkirjallisuuden
kurjasta tasosta näyttelijöiden niskaan, nämä kun ovat
näytelmäkirjailijan asiakkaita. Epäilen, että kirjailija
viittaa Lope De Vegaan ja kirjan selitysosa vahvistaa epäilyni. Asko
hartaana teatterin ystävänä on varmaan tutustunut Lope De
Vegan näytelmiin, minä muistin vain nimen kirjallisuuden historiasta.
Keskustelu sinänsä on hyvinkin tuttu, tämän tapaista
argumentointia on tullut itsekin käytettyä kun on keskusteltu
televisio-ohjelmista, erityisesti huvittaviksi tarkoitettujen kohellusten
ja tosiTV-kaltaisten ohjelmien laadusta sekä määrästä.
"Sen sijaan, että näytelmän tulisi, kuten Cicero sanoo,
olla inhimillisen elämän peili...nykyaikana esitetyt näytelmät
ovat mielettömyyden peilejä, typeryyksien esikuvia ja irstauden
kuvastelijoita" sanoo kirkkoherra ja kyllähän tuo lause mainiosti
sopii useaan TVohjelmaan.
Vikaa on keskustelijoiden mukaan siinäkin, että jos näytelmä
perustuu pelkkään kuvitteluun, siihen liitetään historiallisia
tositapauksia tai sijoitetaan tapahtumat eri puolille maailmaa niin, että
tapahtumien kulku on aivan mahdoton todellisuudessa.
Keskustelijat pohtivat jopa tyylisensuurin mahdollisuuksia: hovissa
pitäisi olla joku älykäs ja hienoaistinen henkilö,
joka tarkastaisi kaikki näytelmät ennen kuin ne esitetään.
Silloin ilmestyisi sellaista kirjallisuutta, joka soveltuisi myös
sellaiselle, jolla ei ole paljoa vapaa-aikaa. Sillä välttämätöntä
on että ihminen saa jotakin mielen virkistystä, muuten ei "ihmisen
heikko luonnollinen olenus pysy voimassa".
Keskustelun kuluessa on parturi hakenut sopivaa leiriytymispaikkaa ja
Sancho yrittää tutkailla, onko hänen herransa ja työnantajansa
hullu vai noiduttu.
Ritariromaanien lumoa
Tuomioherra ja Don Q jatkavat aiheesta ja Don Q kuvailee hyvin eloisasti,
millaisia virkistäviä kokemuksia lukija saa lukiessaan näitä
puhtaita mielikuvituksen tuotteita. Olen kyllä tässä kohdin
Don Q:n hengenheimolainen, olen suuresti nauttinut esimerkiksi Harry Potterin
seikkailuista, vaikka hyvin tiedän, että luudat eivät lennä!
Tuomioherra on yhtä mieltä Don Q:n kanssa siitä, että
jotkut ritariromaanien sankareista ovat historiallisia henkilöitä,
mutta epäilee vahvasti, ovatko mitkään heidän tililleen
kirjatut urotyöt todella tapahtuneet.
Sancho vie keskustelun taas maanläheisemmälle tasolle odotellen
palkintoaan, jonka turvin hän voi "istua sääret suorina
nauttien hänelle tulevaa vuokraa".
Kiintoisaa havaita että tuomioherra, iettävästi Ignatius
Loyolan maamies, on siinä käsityksessä, että jos periaatteet
ovat puutteelliset, keinot ja tarkoituksetkin osoittautuvat aina kelvottomiksi.
Sancho esittää loogisen syllogismin "kun ihminen on tyytyväinen,
hän ei pyydä enää mitään ja kun hän
ei enää pyydä mitään niin leikki on lopussa".
Tuomioherran ihmetellessä ritarimme kaunopuheisuutta ja järkevyyttä
sekä Sanchon typeryyttä ilmestyy näyttämölle vuohi
ja vuohipaimen. Paimen lupaa kertoa hupaisan tarinan ja sitä nyt istahetaan
kuulemaan.