Pirjopäivi Pihlanto 
01 Don Quijote

• Tutustumista
• Kolme kysymystä
• Voiko lukemisesta menettää järkensä?
• Mikä on muodon ja sisällön suhde?
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

 

Tutustumista

Olen kouluajoista saakka tuntenut kunnioituksen ja pelon sekaista uteliaisuutta tätä romaanien romaaniksi ymmärtämääni teosta kohtaan. Siitä syystä luin suomentajan esipuheenkin, vaikka yleensä aloitan kirjan heti ja jos kirjan loppuun päästyäni tunnen vielä mielenkiintoa esipuheen sisältöön luen sen lopuksi. 

Suomentaja perehdyttää lukijan kirjailijan monenkirjavaan ja välillä surullliseenkin elämänkulkuun. Sen jälkeen odottaa tekstiä, joka pursuaa monipolvista selittelyä ja katkeraa sävyä. Mikä iloinen yllätys onkaan sitten kirjailijan oma alkulause, joka huokuu kepeää ironiaa. 
 
 

Kolme kysymystä

Esipuheen, alkulauseen ja ensimmäisten kappaleiden luettuani mielkeen nousi kolme kysymystä Voiko kärsimys jalostaa? Voiko lukemisesta menettää järkensä? Miten muoto ja sisältö korreloivat? 

Oma näkemykseni on, että yksilö ei jalostu kärsimyksistään. Cervantesin elämä ei todellakaan ole ollut pelkkää auringonpaistetta ja silti hän saa tekstinsä niin kepeäksi, nasevaksi, turhaa juhlallisuutta karttavaksi ja paikoin jopa varjottomaksi. Minun on siis pakko uskoa, että kärsimys voi jalostaakin. 
 
 

Voiko lukemisesta menettää järkensä?

Ajatus on länsimaiselle, valistukseen uskovalle näkemykselle kauhistus. Mutta jokainen meistä on varmasti elmänsä aikana kuullut lauseen:"Luki itsensä hulluksi". Opiskeluaikanani luentosaliin ilmestyi usein pelottavan näköinen, liehuvapartainen ( aikana, jolloin miehet olivat hyvin sileäksi ajeltuja)mies, joka ei keskustellut kenenkään kanssa, kulki sisään ja ulos virallisista tauoista välittämättä ja joka silloin tällöin lueskeli raamatun näköistä kirjaa. Opiskelutoverieni keskuudessa alkoi kuulua selitys "luki itsensä hulluksi" , kun tätä ilmestystä joukolla ihmeteltiin. 

En vieläkään varmuudella tiedä, voiko itsensä lukea hulluksi, mutta uskon, että sillä keinolla voi ainakin joksikin aikaa luoda oman maailmansa. 
 
 

Mikä on muodon ja sisällön suhde?

Don Quijote pitää tärkeänä, että hänen oma nimensä ja niin ikään hänen hevosensa nimi ovat oikeanlaisia, että ne antavat oikean vaikutelman. Häntä kiinnostaa siis se, miten muut ihmiset suhtautuvat hänen uuteen ritariminäänsä, hän askartelee pitkään saadakseen ulkoasunsa muistuttamaan aitoa ritarihahmoa ja hän pitää tarkkaan huolen siitä, että hänet lyödään ritariksi. 

Se, että hän ummistaa silmänsä näiden ulkoisten tunnusmerkkien puutteille, kypärin silmikko on pahvista, varusvarastoksi kelpaa kappelin sijasta sikotarha, ritariksi lyönnin suorittaa epämääräisestä menneisyydestään kerskaava majatalon isäntä ja ritarin varusteiden pukijoina toimivat kevytmieliset tyttöset, osoittaa mielestäni sellaista suurpiirteisyyttä, että alan jo epäillä arvoisan Donimme olevan henkisesti hyvin läheistä sukua edellisen lukutehtävän sankarille, kunnon sotamies Sveijkille. 

Kirjailija ei kuitenkaan päästä meitä näin vähällä, vaan vakuuttaa, että sankarimme on niin sokaistunut haaveistaan, ettei hän kertakaikkiaan tajua hankkeensa naurettavuutta, ettei kysymys todellakaan ole hänen pragmaattisesta suhtautumisestaan ritariuden turhantärkeiltä vaikuttaviin muotoihin, vaan että nämä muodollisuudet ovat välttämättömiä ja omalaatuisesta toteuttamistavastaan huolimatta hyväksyttäviä ja aitoja. 

En kuitenkaan vielä ole vakuuttunut, etteikö kirjailijan tarkoituksena kuitenkin ole lempeällä ironiallaan asettaa ihmisyhteisöjen kehittelemiä tapoja suurennuslasin alle, jotta huomaisimme, mitkä luomistamme ulkonaisista muodoista ovt eläviä, ihmiselämää rakentavia, ja mitkä taas itse rakentamiamme vankiloita.
 
 

Palautetta 

Lähetä palautetta!