Juttua kunnianhimosta
Quijote ja Sancho suuntaavat matkansa Tobosoon Dulcineaa tapaamaan (ajattelin
tehdä sinunkaupat aseenkantajan kanssa ja käyttää hänestä
jatkossa etunimeä). Ritari kun saa voimaa palvomansa naisen siunauksesta.
Toinen nide on ollut tähän asti keskusteleva: ei vielä yhtään
hullua seikkailua ja hyvä niin. Kumppanukset keskustelevat nyt muun
muassa kunnianhimosta. Quijotella on laajat tiedot historiasta, mikä
on nähty ennenkin. Hän esittää lukuisia esimerkkejä
järjettömistä teoista, joilla asianomainen on saanut nimensä
historiaan. Polttamalla käsivartensa tai tappamalla jonkun suurmiehen
jää varmasti historiaan. Tämä "ambitsuunin tauti" (termi
elokuvasta "Särkelä itte") on edelleen ajankohtainen vaiva. Paitsi
väkivallanteoilla, myös tyhjänpäiväisellä
lööppijulkisuudella mennään kansan tietoisuuteen. Voiko
turhempaa julkkista olla kuin joku Big Brother- tai Idols-"tähti"?
No, jälkimmäisistä on saattanut kehittyä jonkinmoisia
laulajia.
Sancho harjoittaa
melkoista itsekritiikkiä
Sancho vie keskustelun sankaruuden eri lajeihin. Hänen mielestään
munkkina ja vastaavana laupeudentyöntekijänä hankittu maine
on arvokkaampaa ja pysyvämpää kuin ritaritoimella ansaittu.
Kun Quijote lopulta ymmärtää aseenkantajansa sekavasti sanoiksi
puetut aivoitukset, hän ei täysin tyrmää ajatusta,
mutta ei muuta suunnitelmiaan. - Sancho tulee jälleen kerran maininneeksi,
että hän tapasi Dulcinean aidan luona jyviä välppäämässä,
mikä ei sovi lainkaan ritarin mielikuviin. Yhtä kätevästi
kuin ennenkin hän kuittaa havainnon harhanäyksi, jonka jokin
kateellinen noita on tuottanut. Sanchon mielestä hänellä
ei kuitenkaan ole mitään, mitä kadehtia, ja lisäksi
hän tunnustaa olevansa kovin yksinkertainen. Melkoista itsekritiikkiä,
mutta lukija on kyllä samaa mieltä! Sanchoa huolestuttaa Dulcinean
kohtaaminen, sillä hän ei ole nähnyt tätä koskaan
- hänhän sepitti koko tapaamisen Quijoten rauhoittamiseksi.
Dulcinean palatsia etsimässä
Yön hämärässä parivaljakko hakeutuu Toboson kaduille.
Quijoten käsityksen mukaan etsitään palatsia, Sanchon mielestä
pientä mökkiä. Quijote pitää huonona pilana Sanchon
huomautusta, että hän ei ole tavannut Dulcineaa. Ei ole Quijotekaan,
vaan kyseessä on vain kaukainen rakkaus - pelkkään neidon
maineeseen ja häntä koskevaan mielikuvaan kohdistuva tunne. Samaan
tapaan teinitytöt ovat kautta aikojen rakastuneet idoleihinsa valokuvan,
elokuvan tai asianomaisen äänen perusteella. Marcel Proust kuvasi
osuvasti, miten rakastunut ihminen rakentaa rakkautensa kohteesta tajuntaansa
subjektiivisen kuvan, jota muut eivät välttämättä
tunnista. - Ritarin ja aseenkantajan välille on kehittymässä
riita etsinnän kohteen tiimoilta, kun Sanchon kielenkäyttö
ei ole tarpeeksi kunnioittavaa. Quijote kuitenkin heittäytyy lopulta
sovittelevaksi - haukuttuaan ensin aseenkantajansa valituin sanoin. Öisellä
kadulla tavattu maatyöläinenkään ei osaa auttaa etsijöitä,
mutta arvelee ettei kaupungissa ole palatsia. Lopulta Sancho keksii ehdottaa,
että ritari kätkeytyy metsään ja Sancho lähtee
etsimään Dulcineaa päivänvalossa sekä tulee tekemään
tälle ehdotuksen kohtaamisesta ritarin kanssa niin, että neidon
maine ei kärsi. Muutamalla sanalla Sancho ilmaisee tuhansia erinomaisia
ajatuksia, ihastelee Quijote.
Ritari ei siirrykään
fantasiamaailmaan
Sancho pysähtyy tuumaustauolle ja keksii oivallisen idean: Kun kerran
tuulimyllyt kävivät Quijotelle jättiläisistä,
lammaslauma sotajoukosta ja niin edelleen, niin miksei maalaistyttö
voisi näyttäytyä aatelisneitona? Sanchon ei siten tarvitsekaan
lähteä kaupunkiin etsimään, vaan kolme aaseilla paikalle
sattunutta maalaistyttöä saavat kelvata. Eipä kukko kuitenkaan
käskien laula! Vaikka Sancho kuinka pukee tytöt puheissaan silkkiin,
kauneuteen ja timantteihin, ei ritarin silmä ja nenä erota muuta
kuin rumia, haisevia maalaistolloja. Polvistuminen tyttöjen eteen
ei auta, vaan ritari ja aseenkantaja saavat lähtöpassit. Hötäkässä
maahan pudonnut "Dulcinea" hyppää aasinsatulaan takaapäin
epäprinsessamaisesti kuin paraskin cowboy, ja kolmikko häviää
horisonttiin. Onneton Quijote selittää tapauksen ilkeän
noidan temppuilulla - ei sentään epäile aseenkantajan todistusta
vääräksi. Tutustuimme näin uuteen piirteeseen Quijoten
hulluudessa: hänen on itse suggeroitava havaintonsa ritarimaailmaan
sopivaksi, toisen tarjoama kuvaus ei muuta hänen havaintomaailmaansa.
Onko tämä merkki Quijoten mielen (tilapäisestä?) parantumisesta?
|
Palautetta
Jouko Kinnunen: Quijoten
parantumisesta
Jouko:
20061005 |
Hei, enpä huomannut ajatella tapaamista "Dulcinean" kanssa samalta
kantilta kuin sinä. Mutta Sancholla oli tosiaan työ saada Donimme
uskomaan jekutukseen. Mutta lopulta hän kuitenkin nielaisi tarinan
"hajuineen päivineen". Voihan ajatella, että tällaiset pettymykset
kasvattavat - ja ehkä parantavat! - ritariakin, kyllä kai se
niin on että pettymykset ja vastoinkäymiset meitä enemmän
kasvattavat kuin menestys, vai mitä?
jouko.kinnunen@asub.ax |
Pekka Pihlanto: Se mikä ei tapa, vahvistaa
Pekka:
20061009 |
Eräs mielenkiintoisia piirteitä lukupiirissä on juuri se, miten erilaisiin asioihin lukupiiriläiset kiinnittävät huomiota. - Sitähän sanotaan jotenkin siihen tapaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa.
pekka.pihlanto@tse.fi
|
|