Pekka Pihlanto
14 Sivutarinoiden loppuja: onneton ja onnellisia

• Jättiläisen veri muuttuu viiniksi
• Triangelidraaman loppu: selvää ooppera-ainesta
• Yllättävä kohtaaminen ja suuri sovinto majatalossa
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Jättiläisen veri muuttuu viiniksi

Cervantes keskeyttää siis jälleen sivukertomuksen ja palaa varsinaiseen hullun ritarin teemaan. Quijote riehuu puolipukeissa unissaan miekka kädessään ja on jo hakannut jättiläiseltä pään irti eli puhkaissut viinileilin. Panza on melkeinpä vielä hullumpi kuin isäntänsä, sillä hän on sentään täysin valveilla, mutta uskoo kuitenkin nähneensä verta valuvan jättiläisen pään lattialla - pään yllättävän häviämisen hän kuittaa noituudella, joka on hänen mielestään tälle majatalolle ominaista. Kreivikuntahaave on saanut Panzan näkemään, mitä haluaa. Dorotea vakuuttaa, että kyllä Panza tulee saamaan haluamansa, jolloin tämä rauhoittuu. Kirkkoherra lupaa korvata majatalon omistajien vahingot "erittäinkin [parturin partana käytetyn] hännän vahingoittumisen, jota pidettiin niin tähdellisenä".

Triangelidraaman loppu: selvää ooppera-ainesta

Quijote herää kasvoilleen saamaansa vesiämpärilliseen, mutta pannaan uudelleen nukkumaan, ja kirkkoherra pääsee lopettamaan lukemisensa. Tarinan loppu on traaginen. Anselmo havaitsee palvelustyttö Leonelan miesvieraan ja aikoo tappaa tytön - kovat olivat isännän valtuudet. Leonela saa armonaikaa luvattuaan kertoa aamulla mielenkiintoisia asioita, minkä kuultuaan pelästynyt Camila kokoaa arvoesineensä ja pakenee Lotarion turviin. Tämä kuskaa tytön luostariin ja poistuu itse kaupungista. Anselmo on menettänyt vaimonsa ja ystävänsä - sekä kunniansa - ja riutuu kuoliaaksi. Lotario kuolee sotatantereilla ja Camila heittää henkensä luostarissa "murheen ja alakuloisuuden ankarissa käsissä". Juonessa on selvää ooppera-ainesta. Tarina miellyttää kirkkoherraa, mutta hän ei usko sen todenperäisyyteen: aviomies ei voi toimia noin typerästi - rakastaja ehkä kylläkin. Olisiko tarina jonkinlainen moraliteetti, jolla iskostetaan kuulijoille luottamuksen ja uskollisuuden merkitystä? Aviomiehen olisi pitänyt luottaa puolisoons a ja puolison sekä ystävän olisi pitänyt pysyä uskollisena. Synnin palkka on kuolema. Ilmankos tarina miellytti kirkkoherraa.

Yllättävä kohtaaminen ja suuri sovinto majatalossa

Majataloon saapuu salaperäinen seurue. Ja eikös vain hunnutettu ja huokaileva nainen olekin Cardenion unelmien kohde ja murheiden lähde Luscinda! Naamioitu ritari paljastuu Luscindan kanssa väkisin naimisiin ängenneeksi Don Fernandoksi, joka on puolestaan Dorotean unelmien kohde. Sattuma korjaa satoa! Kohtaamisesta olisi voinut syntyä murhenäytelmä, sillä Don Fernando on ryöstänyt Luscindan väkivalloin luostarista ja Cardenio haluaa nyt neidon itselleen. Paljolti Dorotean nöyrien rakkaudentunnustusten ja kirkkoherran vakuuttelujen ansiosta Don Fernando tyytyy myöntyväiseen (ja erittäin kauniiseen) Doroteaan sekä antaa Luscindan mennä Cardeniolle. Aika epätodennäköinen myöntyminen, ottaen huomioon espanjalaisen aatelismiehen tyypillisen ylpeyden ja kuumaverisyyden. Ehkä kirkonmiehen sana painaa, ja onhan Fernandon kannalta kaikin puolin mukavampaa ottaa kaunis ja halukas neito - joskin alhaissäätyinen - kuin vastaan pyristelevä ja kuolemaa halajava aateliskaunotar. Tässä sopuratkaisussa on hiukan samaa "hyvien ihmisten juhlan" tunnelmaa kuin Seitsemän veljeksen lopun suuressa sovintojuhlassa. Kaikki itkevät liikutuksesta - Panza-parka omien puheittensa mukaan tosin vain siksi, että hänelle oli nyt valjennut, ettei Dorotea olekaan kuningatar Micomicona. Cervantes on pannut Quijoten nukkumaan. Hullu ritari ei olisikaan sopinut tähän romanttiseen kohtaukseen, joka (ilmeisesti) on kahden aluksi onnettoman sivutarinan onnellinen päätepiste.

Palautetta 

Lähetä palautetta!