Jouko Kinnunen
42 Hohkaavan kuun ritarin kohtalokas haaste

Cervantes: Don Quijote

Hohkaavan kuun ritari - tai kuten minun käännöksessäni häntä nimitetään - Riddaren av den glänsande Månen - astuu kehiin ja hänelle onkin luvassa todella käänteentekevä vaikutus DQ:een ja juonen kulkuun. Hän haastaa sankarimme kaksintaisteluun, jossa panoksensa on DQ:n hävitessä hänen ritarin kutsumuksensa. Hänen pitää hävitessään palata kotikyläänsä ja pysytellä siellä vuoden päivät aseeseen tarttumatta. Tietenkin kandidaatti Carrasco tuon kaksintaistelun rivakkana nuornamiehenä voittaa, ja DQ:lle ei sanansa pitävänä miehenä jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä tallustamaan kotia kohti. Aiemmissa luvuissahan saimme muistaakseni jo etukäteen tietää, että Simon Carrascosta saisimme kuulla myöhemmin. Hänen kirvelevä tappionsa sai kai hänet janoamaan revanssia. Mielenkiintoista sinänsä, että nyt käsillä olevassa tekstin pätkässä kandidaatti Carrasco ei enää ainakaan julkisesti muistele kostonjanoaan. Vaan niin kai se usein on, että tapahtuneille asioille annetaan julkisesti mahdollisimman myönteinen selitys, joka ei välttämättä aina ole ihan tyhjentävä vastaus tapahtumien kulusta.

 

Tosilos tarjoaa illallisen

Paluumatkalla kohti kotikylää tapaamme vielä vielä vanhan tuttavan Tosiloksen, joka auliisti tarjoaa osan eväistään taisteluparillemme, mutta DQ on niin vakuuttunut, että asiassa on "velho haudattuna", että jättää Sanchon nauttimaan Tosiloksen ruoista ja juomista ja itse vetäytyy seurasta. Kovin raskasmielinen meidän sankarimme on, mutta kyllä hänellä pitkään on onni ollutkin myötä. Toisaalta aikaisemmin vastoinkäymiset eivät ole samalla tavoin syöneet miestä kuin nyt, vaikka niitäkin on runasin mitoin ollut. Tässä vaiheessa kirjailijan piti tietenkin jokin tapa saada teoksensa päätökseen. Olen kyllä aika vakuuttunut, että teos on kirjoitettu siten, että edellistä lukua kirjoittaessaan Cervantes ei vielä tiennyt, mitä seuraavassa luvussa tarkalleen tapahtuisi.

 

Paimenromantiikkaa

Miksiköhän DQ:n annetaan vielä ruveta haaveleimaan paimeneksi ryhtymisestä? Oliko Cervantesilla jokin tarve saada ajan paimentolaisromantiikka mukaan kirjan viimeisille sivuille? Aika hassu idea, että paimeneksi ryhtyvillä piti olla jokin italiankieliseltä kuulostava nimi. Oikeat paimenet nauraisivat itsensä kippuraan, jos heidän seuraansa olisi eksynyt jokin paimenrunojen innostama takaisin luontoon - intoilija.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän


Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Jouko Kinnunen ja kopion Asko Korpela


Asko Korpela 20070218 (20070218) o AJK kotisivu o Cervantes o Webmaster