|
Ehkä on tosiaan niin kuin Pekka arveli, että kyseessä on asiakaslähtöinen markkinointi: kaikenlaisia aineksia pitää olla lukijakunnan maksimoimiseksi. Joka tapauksessa kolmiodraaman juoni oli mielestäni varsin "gracioso", viehättävä tai hupaisa, niin kuin Asko käännöstä mietti. Jos kerran kilpakosija on kuoleman kielissä, niin voinhan toki naida "sen komian lesken" vähän myöhemmin. Suurpiirteinen ele jo tämäkin Camacholta, täytyy myöntää. Mutta suurpiirteisyys eittämättä osoittautuu satumaisen suureksi, kun Camacho ei vaadi Basilion päätä vadille, kun selviää, että mies puijasikin kaikkia teatraalisella "hämäysharakirillä" . Kyllä olisi melkein pitänyt veren vuotaa aidosti moisen tempun jälkeen. Vaan miten mahtoi olla, tiesi kaunis Quiteria tästä juonesta etukäteen? Jos tiesi, mikä oli hänen pontimensa yleensäkään suostua moiseen jekuttamiseen? Saadakseen kustannettua suuret häät itselleen? Tuskin, kun hän ja Basilio päättivät poistua juhlista papin aamenen jälkeen. Eikö mahtavalle Camacholle voinut suoraan
sanoa ei?
Vai oliko kyse siitä, että vanhemmat päättivät asiasta tyttären pään yli? Donillamme oli aiheeseen aivan pistämätön kommentti 19:nnessä luvussa: jos kaikki saisivat naida mielensä mukaan, niin siitähän seuraisi, että vanhemmat menettäisivät valinnan vapauden lastensa aviosiipan valinnassa - vanhemmat! Tämä näkökulma on kyllä meikäläiselle aivan uusi. Toisaalta olen kuullut, että moni Englannissa asuva intialainen nuori on aika tyytyväinen ja mukautuvainen vanhempiensa naimakauppatraditioihin, kun aviosiipan löytäminen länsimaiseen tapaan on niin tuskastuttavan vaikeaa. Kyllä diskoissa kiertäminen aikamoista soidintanssia onkin, eikä siinä joka poika tai tyttö menesty. Onneksi sydänkäpysiä voi löytää muistakin miljöistä. Mutta helppoa se ei mielestäni ollut, silloin kun sinkkuudesta eroon pääsy oli tapetilla.
Rikas maajussi Camacho ainakin näytti olevan sitä mieltä, että hänen katala morsionsa oli juonessa mukana, ja päätteli nopeasti, että oli onnekasta päästä moisesta naikkosesta eroon ennen avioliiton rikkomattomia kahleita.
Tarina on myös siltä kantilta onnellinen, että sankarimme sai jälleen tilaisuuden loistaa ja toimia kohtalon, omantunnon ja sovinnon äänitorvena, ihan niin kuin aidon ritarin tuleekin. Jo toinen vaiko peräti kolmas kerta lyhyessä ajassa (kaksintaistelu Simon Carrascon kanssa, leijonan haastaminen, ja nyt tämä), kun Quijotella hommat sujuvat mallikkaasti. No mahtuihan sekaan pientä sähläystä teatterilaisten kanssa. Onko tarinassa sittenkin jonkinlainen uusi kehityskaari havaittavissa? Vai onko kyseessä vain pieni poikkeama yleensä niin huonosta tuurista? Kyllä ekassa niteessä Quijote sai paljon useammin köniinsä kuin tähän asti toisessa niteessä. Täytyypä seurata tarinaa tältä kantilta.
|