Näiden kahden luvun pääteema tuntuu olevan päähenkilömme
hulluudessa. Mielipuoli Don Q on aivan varma, että kuninkaan lahjaksi
saamat leijonat ovat saapuneet paikalle juuri häntä varten. Vaikka
leijonat ovatkin nälkäisiä, ei urosleijona ole halukas poistumaan
häkistään, ja niinpä Don Q pääsee sangen
helpolla itselleen asettamasta koetuksesta. Mutta miten vaarallista onkaan
olla kuuntelematta muiden järkipuhetta, ja miten vaikeaa olisi hahmottaa
ympäröivää todellisuutta, jos koko ajan epäilisi,
että ilkeät velhot saavat näkemään näkyjä.
Luin juuri äsken myös artikkelin HS:n kuukausiliitteestä,
jossa kerrottiin sosiaalipsykologian entisestä rehtorista Klaus Weckrothista,
joka tuli hulluksi 1990-luvun loppupuolella. Hänen tapauksessaan äärimmäisyyksien
hakeminen tuntui olevan jo varhaisnuoruuden luonteenpiirre: urheilu, syöminen
ja opiskelu olivat toimintoja, joihin hän heittäytyi täysin
voimin. Ja eikö varhaisnuoret pojat ole valmiita roikkumaan tietokoneen
ääressä niin kauan, että tarvitsevat fysikaalista hierontaa
niskalihasten hoitoon? Ehkä yhteiskuntamme kannustaa eräänlaiseen
hulluuteen, kun pyrimme työelämässä työaikalainsäädännöstä
piittaamatta saaman aikaan tulosta? Eikä väitöskirjankaan
kirjoittaminen töiden ja perhe-elämän lomassa ole oikein
järkipuuhaa, niin kova koitos se on.
Kahdeksastoista
luku: hulluuden ja viisauden vuorottelua
Don Diego de Miranda, sankareidemme kanssa samaan suuntaan matkaava äveriäs
matkalainen kutsuu leijonakohtauksen jälkeen ritarin ja aseenkantajan
kotiinsa lepäämään. Siellä Don Q. saa tutustua
Don Diegon poikaan D. Lorenzoon, joka maanittelun jälkeen suostu lukemaan
kirjoittamiaan runoja. Don Q innostuu kuulemastaan niin, että kehuu
Lorenzon maasta taivaisiin. Samalla Lorenzo yrittää määrittää,
onko Don Q. enemmän hullu kuin järjissään. Itsensä
kehujaa ei ole mukavaa määrittää aivan syyntakeettomaksi,
mutta samalla Don Q:n teot puhuvat puolestaan: sellaisia ei järjissään
oleva ihminen harrasta. Palaan taas HS:n kuukausiliitteeseen: siinä
Weckroth pohdiskelee minuuden olemusta. Hänen mielestään
minuuksia ei ole vain yksi, vaan useita, joten minuuden vallitsevat ominaisuudet
vaihtelevat ajassa. Ehkä tämä tosiaan on lohdullinen ajatus
sellaiselle, joka masennukseltaan ei jaksa nousta sängystä. Toinen
mieleenpainuva ajatus oli, että jos hulluus on jotakin, niin sitä,
että lakkaa olemasta elämänsä keskus. Minäkeskeinen
ajattelu tekee hulluuden sietämättömäksi. Olisiko sitten
ympäröivän kulttuurin minäkeskeisyys hulluudelle altistava
tekijä? Onko mielisairaus yhtä yleistä yhteisöllisissä
kulttuureissa? Luin myös, että Ranskassa pyritään kannustamaan
muslimeja ajattelemaan mitä mieltä he itse ovat eri asioista,
eikä miettimään tyyliin, mitä mieltä minä
olen? Mikä on terveellisen määrä minäkeskeisyyttä?
Pelastaako Don Q:n masennukselta se, että hänellä on suuri
tehtävä, minkä vuoksi hän on tiiviisti kiinni ympäröivän
maailman tapahtumissa? Don Q:n hulluus on sinällään jotenkin
epäuskottavaa, että hän ei tunnu siitä lainkaan kärsivän,
päinvastoin.
|