Jouko Kinnunen 
24 Amatööri- ja ammattilaisnäyttelijöiden pauloissa

• Luku 11: kuoleman eduskunnan kiusattavana
• Luvut 12 ja 13: toinenkin ritari ja aseenkantaja 
• Palautetta 
• Lähetä palautetta! 

 

Luku 11: kuoleman eduskunnan kiusattavana

Saamme tutustua historiallisiin kulttuuritietoihin näytelmästä Las Cortes de la Muerte. Aina ansiokas ruotsintaja Edw. Lidforss kertoo näytelmän olleen hengellinen juhlanäytelmä. Näytelmän päähenkilöitä ovat Kuolema ja Aika. Aika kutsuu koko maailman ihmiset eduskuntaan, jossa se saavat valittaa Kuoleman liian aikaista tuloa. Ihmisten valitukset eivät kuitenkaan tehoa kuolemaan, joka kehottaa ihmisiä katumaan syntejään ajoissa, jotteivät he joutuisi helvettiin. Pikantti yksityiskohta Lidforssin mukaan näytelmän loppuhuipennuksessa on, että Martti Luther poltetaan roviolla. Olen aiemminkin huomannut että katolilaisessa historiankirjoituksessa Martti Lutherille on varattu aivan toisenlainen asema kuin meidän luterilaisessa uskonhistoriassamme. Luther on kirkon yhtenäisyyden tuhoaja ja monen muun pahan aiheuttaja: missä ovatkaan anekauppa ja muut katolisen kirkon mädännäisyyden merkit? 

Joka tapauksessa sankarimme joutuvat näyttelijöiden kiusanteon kohteeksi. Tämä kirvoittaa Sanchon varottamaan Don Q:a nostamaan kättään näyttelijöitä vastaan, jotka niin monesti ovat onnistuneet välttämään oikeudessa oikeudenmukaisen tuomion. Tähän taas ruotsintaja oli lisännyt huomautuksen, että tälle huomiolle toimi todennäköisesti esikuvana todellinen tapahtuma Filip IV:n aikana. Näyttelijätär Barbara Coronel oli välttänyt vaikutusvaltaisen setänsä avulla kuolemantuomion miehensä tappamisesta. 

Kun Don Q aikoi lähteä kostamaan Rocinanten ja Sanchon muulin (grållan ruotsiksi, mikä suomeksi) huonoa kohtelua, näyttelijät osoittivat organisoitumistaitoa ja ryhmittyivät kivet kädessä ottamaan ritarimme vastaan. Sancho sai kuin saikin Donin ympäripuhuttua. Mahtoiko tämä muuten olla ensimmäinen kerta, kun näin kävi? 
 

Luvut 12 ja 13: toinenkin ritari ja aseenkantaja astuvat estradille 

12. luvun alussa Don Q äityy ihmettelemään, miten Sancho tuntuu muuttuvan viisaammaksi päivä päivältä. Sancho arvelee, että seura tekee kaltaisekseen. Kukas se meidän piirissä olikaan, joka pohti sankareidemme profiilin muutosta ensimmäisen ja toisen niteen välillä? Donimme on tosiaan ollut hieman taka-alalla, kun Sanchon hahmo on saanut lisäväriä. Toisaalta Don Q havaitsi, että Sancho tahtoi mielellään vaikuttaa lukeneemmalta kuin olikaan, ja siten aina välillä kompasteli verbaaliakrobatiassaan koomisella tavalla. Mitä kirjailijamme tällä tahtoo sanoa, onko tähän kätketty jonkinlainen luokkayhteiskunnan oikeutuksen sanoma? Että ei maalaistollosta sivistynyttä millään saa? 

Sitten onkin uuden hahmon esiinmarssin vuoro, Metsäritari aseenkantajineen. Tämä ritari on menettänyt sydämensä Casildéa de Vandalialle (kääntäjä huomauttaa, että Andalusiaa kutsuttiin tällä nimellä, koska alueella asui neljännellä vuosisadalla kansa, jota kutsuttiin vandaaleiksi. Tietääkö joku lisää tästä heimosta?). Metsäritari on kuin Donimme kopio, mikä herättää ihmetystä. Eihän näihin aikoihin ritareiden enää pitänyt vaellella ympäriinsä? Ritari menee vielä väittämään, että on taistelussa voittanut itsensä Don Quijoten, surullisen hahmon ritarin. Niinhän siiinä käy, että moinen väite johtaa välien selvittelyyn. Aseenkantajan hahmo osoittautui yön pimeyden väistyttyä aivan hirveäksi koukkunokkineen. Sekä Sancho että Don Q sävähtivät moista luonnottomuutta. Metsäritarin kasvoja eivät sankarimme päässeet näkemään ennen voimien koitosta. Metsäritari tahtoi kaksintaistelun hävinneen alistuvan voittajan tahdolle ja päähänpistoille. Kävi kuitenkin niin, että Donimme voitti puolivahingossa kaksintaistelun heti alkuhetkillä, ja salaperäinen Metsäritari paljastui koiranleuka kandidaatti Simon Carrascoksi. Mitä hänellä lienee ollut suunnitteilla voitokkaan kaksintaistelun jälkeen? Uusia nöyryytyksiä Don Quijotelle tietenkin, mutta millaisia? 
 
 

Palautetta 

Lähetä palautetta!