|
Kova jano ajaa kaveruksia ratsuillaan taas eteenpäin ja epätoivo jo uhkaa kunnes Sancho huomaa, että alue on vihreää eli jossain lähellä pitää olla vettä. Yö teki kulkemisen hankalaksi, mutta onneksi ihmisellä on muitakin vaistoja kuin näkö eli kuulon avulla he vihdoin sitten onnistuivat löytämään veden lähelle. Veden pauhinan lisäksi kuitenkin kuului muutakin ääntä: tasaisia iskuja ja raudan ja ketjujen ääntä. Pelko iski. Tässä kohtaa on onnistuneesti kuvattu sitä miten pelko tarttuu. Tosin Don Quijote ei pelkoa tunnustanut vaan peitti pelkonsa uhoon. "Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt". Tosin tuon kohdan voi lukea silläkin tavalla, että Quijote yritti näin voittaa itsensä ja kertoa ennen kaikkea itselleen, että pelkoa on turha tuntea. Pelko näkyi jo siinäkin, että Quijote antoi aseenkantajalleen tehtäväksi ilmoittamaan valtiattarelleen Dulcinealle että ritari on kuollut.
Sancho yritti taas kerran puhua järkeä ja hän ihmetteli miksi oli pakko syöksyä seikkailuun. Hänen mielestään oli turha kiusata Jumalaa. Sancho vetoaa jo omaan uhraukseensa, jossa hän oli jättänyt perheensä ja kääriytyy itsesääliinkin ja toivoo, että Don Quijote ei häntä ikään kuin pettäisi. Aamuun oli aikaa korkeintaan kolme tuntia. Tätä viimeistä väitettä Sancho joutui perustelemaan tovin, mutta keskustelu auttoi ja Don Quijote luopui ajatuksesta. Loppuaika ennen aamun valkenemista täytettiin keskustelulla, jonka syvyyttä saattaa ihmetellä. Taitaa olla ihan ajattelevaista sorttia tuo Sancho ja loppujen lopuksi varmaan on omalta osaltaan todella kirjan sankari - niin kuin usein apulaiset tai sihteerit ovat nykyäänkin (Mikään ei siis ole muuttunut). Aamun koitteessa osoittautui, että pelkonsa olivat turhia. Ääni oli tullut myllyistä.
Seuraavaksi pohdittiin sitä sitten miten asiasta kerrottaisiin muille vai kerrottaisiinko lainkaan. Don Quijote ei olisi asian leviävän mihinkään kun sen sijaan Sancho oli valmis laittamaan itsensä naurunalaiseksi. Palkanmaksusta tuli loppujen lopuksi puhe ja ehkä ensimmäistä kertaa Don Quijote ei oikeastaan luvannut mitään, koska jo itsekin epäili hieman "kuinka ritariuden käy näinä kohtalokkaina aikoina". Keskustelun päätteeksi Don Quijote pyysi aseenkantajaltaan kunnioitusta.
Kultakypärä
Parturilla kävi huono tuuri. Hän joutui ryöstetyksi ja sekä ritarimme että aseenkantaja saivat maistaa mitä se menestys oikeastaan sittenkin voi olla. Toinen saa kypärän, joka sopivan sepän löytyessä palautetaan entiseen muotoonsa ja toinen saa uudet valjaat. Vaikka luvussa olikin kaksi näin konkreettista saalista, niin mielestäni tämän luvun anti oli keskustelu. Molemmat puhuivat vähän omiaan ja vain hiukan toisiaan kuunnellen, mutta tunnelma oli leppoisaa. Tällä tavalla mielestäni syvä ystävyys kehittyy : ei ole enää väliä mitä puhutaan kunhan vaan saa puhua ihmiselle, johon luottaa. Mielenkiinnolla odotan syntyykö näiden kaverien välille ihan tasaveroinen kaveruussuhde. Sanchon vahvuus on elämän realiteettien tajuaminen ja Don Quijote taas tuo oman mielikuvitusmaailmansa molempien ulottuviin.
|