| Muuttuukohan tässä nyt koko kertomuksen luonne? Edellisessä
osassa keskeinen idea on taistelu tuulimyllyjä vastaan eli tulta päin
ja köniin tulee, aina jää ritari alakynteen. Aina rientää
ritari jotakin pelastamaan. Tässä jälkimmäisessä
osassa ritari kohtaa vertaisiaan muita ritareita eikä suinkaan saa
köniin, vaan antaa, ainakin nyt tällä kertaa. Mitä
mahtaa sitten tulla jatkossa.
Tapani mukaan luen espanjaksi ja joskus vilkaisen suomennosta. Espanjaksi
lukiessa joskus on tunne, että suurin piirtein ymmärrän,
joskus tuntuu, että mikään ei mene ohi. Jos tulee täysin
pimeä kohta tai joku avainsana on tuntematon, vilkaisen joko suomennosta
tai etsin sanakirjasta. Harvemmin käy niin kuin tällä kertaa:
luen, luulen ymmärtäväni ja asiat hautumaan kirjoittamista
varten rekisteröineeni, sitten kuitenkin vilkaisen suomennosta ehkä
jonkun mukavan käännöskukkasen toivossa. Nyt kuitenkin viimeisen
luvun viimeistä kappaletta vilkaisen ja totean: oho oliko siinä
tuollaistakin: maidosta, paimenista ja lampaista puhe. En sellaista lainkaan
noteerannut. Kaikki nämä sanat tietenkin tuttuja, ei siinä
mitään, mutta ohi vilahti itse asia. Vai tätäkö
se on, kun sanotaan, että klassikko kestää monta lukemista.
Aina löytyy jotakin uutta.
Neljästoista
luku, jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsän ritarin kanssa
Olen ottanut metsän ritarin 'täydestä', mutta tässä
paljastuukin, että hän on huijari, tuttu mies Sansón (eli
suomeksi Simson) Carrasco, lahjakas 'maisteri'. Ei siis huijari sanan varsinaisessa
mielessä, vaan huijaa vain ritariamme, ei ehkä jalossa tarkoituksessa,
joka tähtäisi hänen paranemiseensa kuten kirkkoherra ja
parturi ensimmäisessä osassa. Liekö Sansónilla ollut
mitään muuta motiivia kuin pilailu herkkäuskoisen kustannuksella.
Mutta hänellepä kävikin köpelösti: sai turpiinsa
sen sijaan että olisi antanut. Sansón oli keittänyt kokoon
mielikuvituksellisen juonen aivan kaikkien ritariromaanien tyyliin ja ennen
kaikkea Don Quijoten esikuvan mukaan. Sehän olikin tietysti helppoa,
kun tunsi tämän toilaukset hyvin. Palvottua naista myöten
oli tällä Metsän ritarilla kaikki samaa kuin Don Quijotella.
Vandaalian Casildea on palvotun nimi. Muistaakseni vähän oudoksuu
ritarimme tällaista nimeä. Mutta mikä siinä, kyllä
sitä ritarin sopii huokauksia päästellä vandaaliprinsessankin
takia.
Ja niin sitä ryhdytään vertaamaan naisten kauneutta kuin
hevosen hampaita markkinoilla. Molemmat ovat ritarinsa suusta sanottuna
'sin par' eli 'parittomat' eli verrattomat. Omin silmin nähtynä
ja omin nenin nuuhkittuna ei tosin Dulcinea kovin hyvää vaikutelmaa
antanut, mutta hänen täytyikin olla noiduttu, ei muuten sellaista.
Mutta röyhkeyden huippu: Metsän ritari väittää
kohdanneensa Don Quijoten ja pakottaneen tämän tunnustamaan,
että Casildea on kauniimpi kuin Dulcinea. Saman tien on kaikki Don
Qn gloria, maine ja kunnia siirtynyt Metsän ritarille, sillä
niin sanotaan jo Homeroksen Iliaassakin. Voittaja perii voitetun parhaat
ominaisuudet omiensa lisäksi. Onko tällaista pöyristyttävää
valhetta ennen kuultu? Ei paljasta Don Q itseään, vaan sanoo
olevansa Don Quijoten paras ystävä. Ja niin sännätään
kohti. Ja niin käy, että Metsän ritari putoaa ratsunsa lautasten
yli maahan. Oli nimittäin hänen hevosensa jäänyt paikalleen
kuin naulittuna, kun lähtömerkki tuli, mutta Don Quijote säntää
kuin tuulispää ja pudot taa siis vastustajansa satulasta. Sinne
jää liikkumattomana maahan makaamaan. Tammeen kiivenneelle Sancholle
tulee hätä: miestappoko tuli? Kyllä tämä nyt on
Sansón Carrasco, ihan samat kasvonpiirteet aja kaikki. Niin, ja
aseenkantaja on Sanchon naapuri ja kaveri Tomé Cecial, oli vain
kantanut ihmeellistä taikinasta tehtyä sierainnaamiota. Don Quijote
tiukkaa maassa makaavalta tunnustusta siitä, että Dulcinea on
kaunein. Sieltähän se tuleekin puolikuolleen suusta! Kaiken muunkin
tunnustaa. Ja niin auttaa leppynyt Don Quijote maassa makaavan pystyyn.
No hard feelings!
Viidestoista
luku, jossa kerrotaan ja ilmaistaan keitä olivat Peiliritari ja hänen
aseenkantajansa
Tässä sitten vain vahvistetaan se, mikä jo edellä käy
ilmi. Peiliritari, Metsän ritari on Sansón Carrasco ja aseenkantaja
Tomé Cecial.
Kuudestoista
luku. Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään
älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa
Surullisen Hahmon Ritarista tulee loppupäiväksi 'Hilpeän
Hahmon Ritari', niin voitto hyvältä maistuu. Ei muuta kuin uusia
seikkailuita kohti. Cádiziinko tässä ollaan menossa? Vai
joko sekoitan, sillä itse suunnittelen junamatkaa Málagasta
Cádiziin länsirannikolle. Oikein pitää netistä
vilkaista. Me sinne olemme menossa, saarelle Atlannin rannikolla. Toledoonko
se oli sitten ritarimme menossa? Ihan kuin olisi tässäkin lukujaksossa
mainittu.
Ei aikaakaan kun taas tulee ritari vastaan vihreässä päällystakissaan.
Hyvin hienosti pukeutunut ja kauniilla hevosella ratsastaa. Ei ole Don
Quijote tällaista ritaria ennen tavannut. Don Diego Miranda on nimeltään.
Sitten aletaan kertoa taas Surullisen Hahmon Ritarista ja kirjasta, joka
hänestä kertoo. Niin ja niin iso painos on ilmestynyt. Sitten
on puhe lapsista. Mutta mistään yhteenotosta ei puhuta lainkaan.
|