Vaellus jatkuu. Suuntana on Don Quijoten kotiseutu, jonne ritaria ollaan
vaivihkaa hilaamassa toipumaan houreistaan. Seurue on ehkä noin kymmenkunnan
henkilön suuruinen. Ehkä voidaan luonnehtia laupiaiksi samarialaisiksi.
Ainoastaan Sancho Panza on ammattilainen eli isäntänsä palvelijan
ominaisuudessa mukana. Kaikessa arkipäivän realistisuudessaan
hänkään ei ehkä ole ihan selvillä vaelluksen tarkoituksesta
ja päämäärästä sillä hänen mielessään
häilyy edelleen haave omasta 'valtakunnastaan'. Matkan hiljalleen
edistyessä ja härkävankkurien määrätessä
vauhdin käydään erinäisiä keskusteluita.
Kahdeksasviidettä
luku, jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja
muista hänen neronsa arvoisista asioista
Tässä luvussa pohditaan taas kerran ritariromaanien olemusta:
ovatko 'mielettömiä sommitelmia, joissa ei ole päätä
eikä pasmalankaa' vai onko niissä sittenkin jotakin enemmän.
Äänessä on nyt tuomioherra, el canónigo, joka äskettäin
on seurueeseen liittynyt. Tuomioherra harrastelee itsekin ritariromaaneja,
jopa kirjoittelee. Hän ei siis niitä suoralta kädeltä
tyrmää kuten kirkkoherra, el cura, joka on saanut tarpeeksi harmia
ja vaivaa naapurinsa Don Quijoten höyrähtäneestä suhtautumisesta
tähän hänen mielestään täysin höyrähtäneeseen
kirjallisuuden lajiin. Roviolle vain koko joukko. Sancho yrittää
isännälleen vihjata, että seurueeseen kuuluvat oman kylän
kirkkoherra ja parturi. Sancho heidät tunnistaa, vaikka kulkevatkin
kasvot viitan hupun varjossa. Ei pure isäntään. Jos vaikka
näyttäisivätkin siltä, eivät ole vaan ovat noiduttuja
sellaisiksi. Lopuksi keskustelu kääntyy luonnollisiin tarpeisiin,
joista Sancho kyselee isännältään hyvin peitellyin
sanakääntein. Olisiko aika hoitaa sellaiset?
Yhdeksäsviidettä
luku, missä kerrotaan älykkäästä keskustelusta,
joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa
Sancholla oli kyllä näistä asioista puhuessaan muutakin
mielessä. Niiden avulla hän pyrkii todistamaan noituuden puuttumisen
ja syyttömyyden isännän nykyiseen alennustilaan härkävankkureilla.
- Ei todista mitään. On noituutta ja noituutta. Isäntä
pitää itseään noiduttuna ja sillä siisti. Sancho
kuitenkin takaa, ettei isäntä karkaisi, vaikka hänet päästettäisiin
häkistään jaloittelemaan ja tarpeitaan hoitamaan. Mikä
kumma on tämä herra, joka on muuten niin järkevä, mutta
'horjahtelee hulluuteen', kun puhe tulee ritariromaaneista? Ihmettelee
tätä samaa Don Quijotelle itselleen. Jos tuomioherra ei usko
ritariromaaneihin eikä koko siihen maailmaan, jossa Don Quijote kuvittelee
elävänsä, on hän itse noiduttu. Ja Don Quijote luettelee
tyrmistyttävän määrän ritarisankareita ja heidän
historiallisia taustojaan. Hän sekoittaa täydellisesti ja taitavasti
historialliset tosiasiat ja ritarimystiikan. Tuomioherra joutuu hämmennyksen
valtaan. Ei ole mitän järkeä siinä, että teidän
armonne erittäin kunniallinen, oivallinen ja ymmärtäväinen
mies luulottelee todeksi kaikki ne mahdottomat hulluudet, joita on kirjoitettu
mielettömiin ritariromaaneihin.
Viideskymmenes
luku, jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomio- herran älykkäästä
väittelystä sekä muista tapahtumista
Jopa jotakin, että olisivat silkkaa valhetta kirjat, jotka
on painettu kuninkaan luvalla ja asianmukaisten tarkastajien hyväksyminä
ja joista kaikki suurella mielihalulla lukevat. Neuvoo tuomioherraa olemaan
solvaamatta näitä kirjoja ja mieluummin lukemaan niitä päästäkseen
perille niiden todellisesta sisällöstä. Ritari ylistää
'ammattikuntansa' ominaisuuksia ja valottaa niitä monipuolisesti.
Esiin nousee esimerkkinä taaskin Sanchon kreivikunta. Sancho sattuu
tämän kuulemaan ja taas vahvistuu hänen mielessään
luottamus siihen, että hän vielä joskus pääsee
kuvernöörin virkaan, johon hän kyllä pitää
itseään pätevänä. Tulemme toisessa osassa näkemään,
että Sanchon unelma vielä toteutuu. Luvun lopussa muonamuuli
saapuu ja sen vanavedessä myös päivällisvieras, vuohipaimen
laumastaan eksyneen vuohen kanssa.
|